[ Hammerfest, 1987 ] [ Mosel, 1989 ] [ Lofootit, 1991 ] [ Jersey, 1992 ] [ Geiranger, 1993 ]
[ Grense-Jakobselv, 1994 ] [ Bornholm, 1995 ] [ Nordkapp, 1995 ] [ Berlevåg, 1997 ] [ Nordkapp, 1998 ]
[ Rügen, 1999 ] [ Narvik, 1999 ] [ Roslagen, 2000 ] [ Teno, 2000 ] [ Hamningberg, 2001 ] [ Korppoo, 2001 ]
[ Sulitjelma, 2002 ] [ Alaponku, 2003 ] [ Söröya, 2003 ] [ Senja, 2004 ] [ Kolind, 2005 ] [ Finnmark, 2005 ]
[ Suomen sota, 2006 ] [ Islanti, 2008 ] [ Suomussalmi / Talvisota, 2009 ] [ Rügen, 2009 ] [ Puola, 2010 ]
[ Gamvik, 2011 ] [ Päiväreissu Pellossa, 2012 ] [ Bengtskär, 2012 ] [ Via Karelia, 2013 ] [ Vesi-Suomi, 2014 ]
[ Rantatie, 2015 ]


Mikä sai kunniallisen ja vastuuntuntoisen perheenisän nuorempana jättämään lapset ja vaimon ja häipymään viikkotolkuksi tien päälle? Entä nyt viisikymppisenä - nuorena aikuisena - kun sama polte iskee joka kevät? Eikö aika tätä tautia parannakaan? Mitä tämä homma oikein on?

Kysymys on aina askarruttanut mieltäni. Kavereitakin olen ahdistellut etsimään vastausta, kun en itse ole ongelmaa pystynyt tyydyttävällä tavalla selittämään. Heidän selitysvalikoimansa on sekin vähän miestä myöten, enkä ihan kaikkia verukkeita suostu enkä pysty allekirjoittamaan.

Minä en konepyörän selässä tunne olevani mitenkään erityisen villi enkä vapaa. Oikeastaan päinvastoin: Moottoripyöräilyn ulkopuolella saatan polkaista tupakannatsan juuri siihen, missä satun seisomaan. Tai jos heitän tyhjän tupakka-askin roskakorin ohi, nostan sen koriin ainoastaan, jos joku jää kiusallisen pitkäänsä tuijottamaan. Ajokamppeet päällä en moista tee, vaan kiikutan natsat ja tyhjät askit kymmenienkin metrien päähän roskikseen. Tietysti etenkin silloin, jos joku sattuu katsomaan. Silmänpalvontaa? No aivan varmasti, mutta minun takiani kukaan ei varmasti pääse tuomitsemaan motoristiporukkaa yhteiskuntakelvottomaksi.

Vauhdin hurmaa ovat monet tarjonneet selitykseksi. No joo. Mutta vähän sekin ontuu. En tunne mitään mieltymystä painaa menemään polvi maassa, varsinkaan silloin kun virkavaltakaan ei aja minua takaa. Eikä ajotaitonikaan siihen oikein riittäisi. Ajan yleensä muun liikenteen nopeuksia. Viimeisimmästä ylinopeussakostakin on aikaa useita vuosia.

Voi olla, ettei minun tautini tarkkaa diagnoosia pysty tekemäänkään. Mutta jonkinlaista vihiä asiasta minulla kyllä on. Minä nimittäin pidän yksinkertaisista asioista. Ulkomainen motoristiystäväni, jonka mielipiteitä olen tottunut kunnioittamaan, sanoi kerran, että "it's a question of being basic". Tosi on; jotain kovin beisikkiä siinä on kun muutamankin sata kilometriä viipottaa räntäsateessa menemään. Joskus siinä onnittelee itseään, että on hommassa mukana vapaaehtoisesti. Työnä moinen ei tietysti tulisi kuuloonkaan.

Toisaalta taudin syy voi löytyä kartoista. Olen nimittäin maantiekarttahullu, sanan varsinaisessa merkityksessä. Ja kun insinöörit ympäri maailman ovat suunnitelleet ja rakentaneet maastoon tiet kartan rantuja vastaaville paikoille, niin olisihan se minun puoleltani kohtuutonta, jos en niitä pitkin ajelisi aina kun siihen on mahdollisuus. Ja kun niitä teitä vielä menee ristiin rastiin, eivätkä ne oikeastaan päätykään mihinkään, ja niiden varrella on vaikka mitä, niin kyllähän ne siellä minuakin varten ovat. Riittäisivätköhän nuo selitykseksi tähän tautiin - ainakin siihen saakka, kunnes parempia tulee vastaan?

Sivun yläreunassa olevien linkkien takana on matkapäiväkirjoja ja mieleen tulleita ajatuksia niiltä reissuilta, joilla kamera on ollut mukana ja on ollut vähän aikaa pysähtyä kuvaamaan ja mietiskelemään maailman menoa. Aina ei ole ollut niin mahdottoman hauskaakaan, mutta kaipa sitä mutkaisenkin tien varrelta on jotain matkaan tarttunut - ainakin likaa paidankaulukseen.


[ Pääsivulle ]