[ Matkareitti ]



Rantsilan Raikkaan juoksijatyttö.


Kaikki me varmaankin ilmennämme itseämme
älykkyystasomme puitteissa.


Autio urheilutalo.


Kenen idea oli tuoda hirvi
Raikkaan pihalle?


Uljuan tekoallas.


Suomen keskipiste piippolalaisen
mittaustavan mukaan.


Vaskikello Pyhäjärvellä.


Toimiikohan puhelin!


Breguet 14 A2.


Bristol Blenheim Mk IV.


Mig-15 UTI.


Fouga CM. 170 Magister.


Folland Gnat F.Mk.1.


De Havilland D.H. 115
Vampire Trainer T.Mk. 55.


VL Pyörremyrsky.


Messerschmitt BF 109 G-6/Y


Fokker D.XXI.


Brewster Model 239.


Valmiina lähtöön.


Keuruun kirkko.


Haapamäen Höyryveturipuiston päärakennus.


Haapamäen Hilttoni.


Hr1-veturi; tuttavallisemmin Ukko-Pekka.


Vasemmalla 680, Hv2, tunnettiin nimellä
Heikki; oikealla 788, Vr1 tunnettiin nimellä Kana.


Tr1, Risto: tavaraliikenteen vetojuhta.


Tr1:n ohjaamo.


Vanha asemaravintola.


Hotelli Rosendahl.


Vittulan Väki FC iltatreenien tuiskeessa.


Pyynikin kesäteatteri.


Nuo männyt ovat nähneet paljon
Tampereen historiaa.


Näkymä hotellihuoneesta Pyhäjärvelle.


532km.

17.7.2012

Olen useaan otteeseen vuosien varrella suunnitellut reissua Bengtskärin majakalle, mutta aina se on syystä tai toisesta mennyt mönkään. Eikä sen onnistuminen nytkään varmaa ole: Kasnäsin kautta ei kannata yrittää, koska siellä on kaikki yöpymispaikat varattu jo viikkoja sitten. Toinen mahdollisuus on Hanko. Sieltä kyllä löytyy asentopaikkoja yöksi. Mutta ongelma on siinä, että vesireitti Hangosta Bengtskäriin on pääosin avomerta. Hiemankin kovempi merenkäynti estää rantautumisen saarelle, eikä silloin vesille luonnollisesti lähdetä lainkaan. Mutta katsotaan nyt, miten äijän käy! Toivottavasti totinen yrittäminen kovankin onnen voittaa!

No, miksi sinne sitten ylisummaan pitää olla pyrkimässä? Bengtskärin majakalla on oma erikoislaatuinen historiansa, varsinkin minua erityisesti kiinnostava sotahistoriansa. Olen lukenut koko joukon teoksia Hangon rintaman vuoden 1941 taisteluista. Bengtskärin majakka putkahtelee niissä esiin tavan takaa, nimenomaan siellä 26.7.1941 käydyn taistelun takia. Pakko siellä on lähteä käymään siitäkin syystä, että se on hieman syrjässä valtateiltä, eikä siellä aivan jokainen ole päässyt pistäytymään.

Tarkistan vielä, että tarpeelliset tilpehöörit ovat pyörän tarakalla kunnolla kiinni. Peruuttelen pyörän tallista pihalle. Vaimo vilkuttaa ikkunasta heiheitä. Antaisi nyt olla; johan tässä menee katu-uskottavuuden rippeetkin, jos naapurit sattuvat näkemään! Kyllä, kyllä! Soitellaan, soitellaan!

Moottoritien päässä Limingassa erkanen liikenneympyrästä nelostielle. Nelostien ajeluista minulla ei kyllä jälkipolville jää paljon kerrottavaa; suota ja rääseikköä piisaa Viitasaarelle asti, sitten alkaa ohituskaistojen kyttääminen, jotta pääsisi rekkajonojen ohi. Toisaalta tätä tie ajellessa saa mahdollisuuden vajota jonkinlaiseen jurriin, ja suuret ajatukset saavat luvan vallata mielen. Eipä valiteta!

Olen usein ihmetellyt, miten erilaisia tuntemuksia eri tiet niiden käyttäjien mielessä herättävät. Motoristien keskuudessa Ruotsin rantatie Tukholmasta Haaparantaan tuntuu olevan ylivoimainen inhokki. Kaikkein kovimmat haukut tien tylsyydestä olen kuullut kavereilta, jotka eivät koskaan ole sitä pitkin ajaneet. Itse pidän Ruotsin E4:sta. Sen varrella on useita mukavia pikkukaupunkeja, joista helposti löytyy kahvi- ja ruokapaikkoja. Eikä maisemiakaan oikein käy moittiminen: Höga Kusten Härnosandissa ainakin on vertaansa vailla. Toisaalta, kaipa tästä meidän kotoisesta nelostiestämmekin joku voi pitää!

Rantsilassa pysähdyn polttamaan piipullisen. Poltellessa on aikaa katsella myös hieman ympärilleen. Piha-aukion reunassa on juoksijatytön patsas, jonka jalustassa olevaan kylttiin on joku jättänyt merkkinsä. Veikkaan syypääksi sitä finninaamaista, huonoryhtistä, hupparipäistä nuorta miestä, jonka housunperseet roikkuvat polvitaipeissa, ja jonka baseball-lippiksen lippa on käännetty suojaamaan niskaa auringolta. Kyllä, kyllä! Juuri sitä isänmaan toivoa, jonka ainoa kommunikointifraasi kuuluu: "vittu, meikä ei jaksa!"

Talon seinään on kiinnitetty isoin kirjaimin Rantsilan urheiluseuran nimi: Raikas. Rantsilan Raikas, Nurmon Jymy, Vetelin Kuivat, Saarijärven Pullistus!!! Kuka näitä oikein keksii?! Huumorimiehiäkö lienevät vai totaalisen pöllöjä?! Tiedä häntä, mutta hauskoja oivalluksia ne ovat! Pitääpä seurata, mitä niitä matkan varrella eteen tulee.

Pysähdyn hetkeksi Uljuan tekojärven länsipään parkkipaikalle ja kiipeän järvirannan vallille. Noilla vesillä kävimme Tuomon kanssa nuorina miehinä sorsastamassa. Yhtään saalislintua ei ole jäänyt mieleen mutta nuotiokahvit ja mustiksi kärvennetyt HK:n siniset kyllä.

Piippolan Leskelässä kurvaan levähdyspaikalle, jossa seisoo patsas Suomen keskipisteessä. En oikein uskalla ottaa kantaa, onko se maan keskipiste todella juuri tuossa. Jollakin aikaisemmalla reissulla niin väitin ja sain kimppuuni Kestilän kunnan virkamiehen, joka tuohtuneena oikaisi väärät tietoni. Suomen keskipiste hänen mukaansa on Kestilässä. En muista oliko hänen esittämänsä laskutapa sellainen, jossa merialueet oli jätetty laskuista pois, vai sellainen, jossa merialueet olivat mukana mutta saaret jätetty pois. Vai päinvastoin. Joka tapauksessa hänen esittämänsä laskutapa oli se ainoa oikea! Epäilkööt ken uskaltaa! Mutta uskon kyllä, että tiettyjä laskuperusteita käyttämällä kuka tahansa saa Suomen keskipisteen osumaan vaikka omalle kotipihalleen. Ei muuta kuin patsasta pystyttämään!

Kärsämäen leipomo on ohittamaton paikka, niin nytkin. Kahvi ja omenatorttu saavat äkkiä kyytiä.

Pyhäjärvellä, vai Pyhäsalmeksiko paikalliset paikkakuntaa tällä viikolla kutsuvat, poikkean ottamaan muutaman kuvan Vaskikellon kelloista. Vuosien varrella niiden määrä näyttää kasvaneen. Yhtään autoa ei Vaskikellon pihalla näy. Ikävä kyllä taitaa olla niin, että tien toiselle puolelle noussut ABC-hirvitys on vienyt Vaskikellon asiakkaat. Asiakasta ei minustakaan nyt kyllä tule, ei kummallekaan huoltoasemalle. Tällä tankillisella pääsen hyvinkin Pihtiputaalle saakka.

Pihtiputaan jälkeen alkaa sataa. Ei paljon mutta kuitenkin sen verran, että ohitettavien ja vastaan tulevien rekkojen renkaista nouseva rapa sotkee visiirin. Pysähdyn sen verran, että saan kaivetuksi tankkilaukusta Storm-Motorista ostamani etusormeen tungettavan pyyhinlätkän. Tuleepa sekin nyt testatuksi.

Äänekosken jälkeen sade taukoaa. En viitsi enää pysähtyä, vaan ajelen suoraan Tikkakoskelle Keski-Suomen Ilmailumuseoon. Ennen lippukassalle menoa pitää hetken aikaa suoria koipiaan - ja piipullisenkin voi toki polttaa. Museorakennuksen vieressä oleva ilmavoimien käytöstä poistetun materiaalin myymälä, Kasinhäntä, näyttää sulkeneen ovensa. Harmi! Olisin ollut valmis ostamaan vaikkapa MIG-21:n renkaan. Sitten ei uudesta kodinkoneesta olisi puuttunut kuin kaksi muuta rengasta ja se kone. Toisaalta uskon, että kotona Kasinhännän sulkemista pidetään peräti hyvänä asiana.

Työeläkekorttia vilauttamalla saan sisäänpääsytiketin kolmella eurolla. Kassaneiti kehottaa minua jättämään kypärän ja takin kahvilan puolelle. Noudatan kehotusta. Eteisessä vilkaisen museon esitettä:

Ilmailumuseon toiminta alkoi 1. kesäkuuta 1979 Luonetjärven lentokentän lentokonehalli 1:ssä. Nykyään museo sijaitsee Tikkakosken keskustassa entisessä teollisuushallissa. Vuosittaisia kävijöitä on noin 25 000. Lentokoneiden lisäksi museon kokoelmiin kuuluu asusteita ja siviili- ja sotilasilmailun viestivälineitä sekä pihassa oleva museotutka. Viestialan kalusto on eriytetty kesäkuussa 2011 uudelleen avattuun osastoon, ns. Ilmavoimien Viestimuseoon.

Aiemmilta vierailuiltani mieleeni on jäänyt muistikuva, että näyttelyhalli olisi ollut suurempi. Ei sitä tietysti pienennettykään ole. Olisikohan niin, että halliin on tuotu koneita lisää, ja se saa aikaan ahtauden tunteen. Mutta olisipa hieno juttu, jos tänne saataisiin asiantunteva opastus!

Näpsin kuvia koneista melko summittaisesti. Sitten hoksaan koneen, jota ei voi olla tunnistamatta: Messerschmitt BF 109, monista elokuvistakin tuttu sotakone.

Messerschmitt BF 109 on saksalainen yksipaikkainen hävittäjä. Se on kokometallirakenteinen lukuunottamatta ohjainpintoja, jotka on vuorattu kankaalla. BF 109:n prototyyppi lensi ensimmäisen kerran vuonna 1935. Seuraavana vuonna se valittiin Saksan ilmavoimien vakiohävittäjäksi, ja se pysyi Luftwaffen päähävittäjätyyppinä koko 2. maailmansodan ajan. Koneen rakenne oli 1930-luvun puolivälissä erittäin edistyksellinen, ja jatkuvan kehitystyön ansiosta BF 109 pysyi potkurihävittäjien huipputasolla sodan loppuun saakka. Kaikkiaan tätä konetyyppiä rakennettiin yli 30000 kappaletta, ja 2. maailmansodan jälkeen sitä rakennettiin vielä Tsekkoslovakiassa ja Espanjassa.

Suomen ilmavoimilla oli vuosina 1943 - 1954 yhteensä 159 Messerscmitt BF 109 G-2, G-6 ja G-8 konetta. Sodan loppuvaiheessa niillä saavutettiin 663 ilmavoittoa.

Kiertelen hallissa ja eteeni putkahtaa toinen kuuluisuus: Brewster Model 239. Hallissa olevaan koneraakkiin liittyy pala Suomen sotahistoriaa.

Brewster Model 239 on amerikkalainen, yksipaikkainen, kokometallirakenteinen hävittäjä. Brewster oli Amerikan laivaston ensimmäinen yksitasoinen, sisään vedettävällä laskutelineellä varustettu hävittäjä. Sen ensilento lennettiin 2.12.1937. Tyyppiä valmistettiin seitsemänä eri muunnoksena yhteensä 516 kappaletta, joista USA:n laivastolle 162. Sitä käyttivät USA:n lisäksi Englannin ja Hollannin ilmavoimat Kaukoidässä. Tyynellä merellä Brewstereillä ei saavutettu menestystä ilmataisteluissa japanilaisten hyvin koulutettuja ohjaajia ja erittäin ketteriä hävittäjiä vastaan. Tyypin maine olikin varsin huono liittoutuneiden parissa.

Suomen ilmavoimat osti joulukuussa 1939 44 Brewster-hävittäjää. Ne koottiin Trollhättanissa Ruotsissa ja lennettiin Suomeen 1.3 - 1.5. 1940. Lentolaivue 22 lensi niillä Talvisodan viimeisinä päivinä pari kymmentä sotalentoa ilman taistelukosketusta. Jatkosodassa Brewstereillä lensivät laivueet 24 ja 26 ja sodan alkuvaiheessa ne olivat ilmavoimien parhaita hävittäjiä. Kaikkiaan niillä saavutettiin 480 ilmavoittoa. Ilmataisteluissa menetettiin vain 19 Brewsteriä, joten tyypin voitto/tappiosuhde Suomessa on ainutlaatuinen ilmasodan historiassa.

Keski-Suomen Ilmailumuseossa näytteillä oleva BW-372 joutui luutnantti Lauri Pekurin ohjaamana ilmataisteluun venäläisten Hurricane-hävittäjien kanssa Seesjärven koillispuolella Vienan Karjalassa 25.6.1942. Ammuttuaan alas kaksi vastustajaa Pekuri joutui tekemään pakkolaskun pieneen järveen hänen koneensa sytyttyä tuleen vihollisen luodeista. Pekuri pystyi uimaan rantaan ja kävelemään voin 20 kilometrin matkan omille linjoille.

BW-372:ta alettiin etsiä 1990-luvulla Brewster-lentäjä Heimo Lammen aloitteesta amerikkalaisen rahoituksen turvin. Sukeltaja Timo Nyman löysi koneen keväällä 1998 ja se nostettiin ylös saman vuoden elokuussa. BW-372:n osti vuonna 2004 USA:n laivaston ilmailumuseo, joka nykyäänkin omistaa sen. Kone on lainassa Keski-Suomen Ilmailumuseossa vuoteen 2012. Se on kunnostettu satojen tuntien työllä siihen asuun, jossa se oli järvestä nostettaessa.

Aivan noin suora ja sileä tie koneella Yhdysvaltoihin ei ollut kuin mitä sen virallinen historia antaa ymmärtää. Ote Virtuaalilentäjät ry:n järjestämässä tilaisuudessa pidetystä esitelmästä:

Kesällä 1998 löydettiin Venäjän Karjalasta toisen maailmansodan aikainen suomalaishävittäjä mallia Brewster B-239. Lauri Pekurin lentämä BW-372 ammuttiin alas ilmataistelussa 25.6.1942. Löytynyt kone oli ainoa tyyppiään maailmassa, ja asianmukaisilla luvilla varustautuneen suomalais-venäläis-yhdysvaltalaisen etsintäryhmän työn tulokset vaikuttivat ensi alkuun lupaavilta. Pelastusprojekti joutui kuitenkin ongelmiin. Koneen potentiaalinen arvo haistettiin. Etsijöiden perään hälytettiin OMON-erityisjoukotkin. Koneen omistussuhteet sekoitettiin ja lopulta kone päätyi kauppatavarana irlantilaiseen varastoon useiksi vuosiksi. Sieltä sen matka jatkui varastoon Mobilen kaupunkiin Alabamaan. Kahden vuoden jälkeen kone siirtyi Yhdysvaltain merivoimien museolle Pensacolaan. Monien suomalaisten mielestä koneen ainut oikea paikka olisi ollut suomalaisessa ilmailumuseossa, eivätkä omistussuhteet ole täysin selvät vieläkään.

No, jos koneelle ei löydy virallista omistajaa, niin eikö se voisi jäädä Ilmailumuseoon ns. pitkään lainaan!

Pihalla juttusille tulee bemarimies, joka valittelee, ettei hänellä ole aikaa ajaa. Murheensa kullakin!

Takaisin E4:lle. Vältän Jyväskylän kun oikaisen Palokassa kohti 23-tietä. Kun tässä nyt on museoiden makuun päästy, niin kai se Haapamäen Höyryveturipuisto pitää käydä tarkastamassa!

Haapamäen asemaan liittyy koko joukko lapsuudenmuistoja:

Äitini oli kotoisin Kankaanpäästä. Hänen sukulaisiltaan vanhempani hankkivat palan maata Vihteljärven rannalta. Isäni rakensi tontille kesämökin 50-luvun alussa. Ennen ensimmäisen automme - Skoda Octavia Superin - hankintaa kesälomamatkat Oulusta Kankaanpäähän tehtiin junalla. En varmaan ollut vielä kouluiässäkään, mutta muistan junamatkat hyvin tarkaan - sen verran kovia koettelemuksia ne minulle olivat.

Ylihuolehtiva äitini oli erityisen huolissaan mahdollisesta matkapahoinvoinnistani. Oulun asemalta lähdettäessä hän piti huolen siitä, että istuin ehdottomasti naama menosuuntaan. äiti muisti toistuvasti muistuttaa, että jos minulle tulee paha olo, minun pitää heti oikaista pitkäkseni penkille. Minusta tuntui, että en voinut tuottaa äidille pettymystä, ja oksensin vaunun lattialle sen mitä sisällä oli - yleensä jo ennen Liminkaa. Sen jälkeen tilanne oli toistaiseksi hallinnassa!

Tiesin hyvin, että meillä olisi Haapamäellä junanvaihto Poriin menevään lättähattuun. Muistikuvieni mukaan junanvaihto tapahtui aina öiseen aikaan. Vanhemmillani oli kesää varten valtava määrä tavaraa mukanaan. Kaikkien kollien nostelemiseen asemalaiturille meni tovi aikaa. Seinäjoen jälkeen en koskaan nukkunut silmääkään. Pelkäsin, että siinä junanvaihtohössäkässä äiti ja isä unohtaisivat herättää minut ja ottaa mukaansa. Joku huumorintajuinen aikuinen, ilmeisesti enoni, oli kertonut minulle, että jos jäisin junaan yksikseni, piru minut perisi.

Haapamäellä tavarakollit hinattiin asemaravintolaan, jossa söimme jotain Porin junaa odotellessamme.

Lättähatussa en enää malttanut panna nukkumaan, enkä viitsinyt voida pahoinkaan - Kankaanpää oli jo niin lähellä. Kulutin jäljellä olevat pari - kolme tuntia katselemalla höyryveturien kipinöiden kärventämiä radanvarren metsiköitä. Välillä konduktööri kiersi nipistämässä pahviseen matkalippuun reiät tarkistuksen merkiksi ja uhkaili samalla reittää golf-housujeni lahkeen, koska minulla ei ollut omaa matkalippua. Siinä yhteydessä hän kailotti tulossa olevien asemien nimiä: Kotala, Virrat, Vaskuu, Korte, Nerkoo, Mustineva, Parkano, Kuusijoki, Jokivarsi ja viimein Kankaanpää. Joskus eno oli asemalla hevosella vastassa.

Seuraavat pari päivää makselin univelkoja.

Elokuisista paluumatkoista minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa.

Kurvaan parkkiin veturipuiston pääsisäänkäynnin eteen. Konttorin puolella tutkin hetken aikaa esitteitä. Niistä saa käsityksen, että tämä onkin pääasiassa tanssi- ja rilluttelupaikka. On varmasti hyvä idea kutsua paikkaa häveliäästi puistoksi, eikä sanallakaan viitata museoon. Jossakin alueen reunamilla on myös camping-alue. Toinen yöpymispaikka on Haapamäen Hilttoni. Sitä mainostetaan ainoastaan majoituspaikkana, ei hotellina eikä edes motellina tai matkustajakotina. Miten voitaisiinkaan; yöpymisen hintaan ei sisälly edes aamiaista. Täällähän on ollut todelliset mainosmiehet liikkeellä! Mitään ei oikeasti luvata, riittää kun annetaan ymmärtää!

Veturipuiston isäntänä toimii Martti Vainio; loistava urheilija, jonka juoksijanurasta kuitenkin useimmilla lienee muistissa ainoastaan Los Angelesin mustat hetket vuonna 1984.

Ostan piletin ja menen ulos puiston puolelle. Esite kertoo, että puistosta löytyy 14 erilaista höyryveturityyppiä, erikoisuuksina mm. Tasavallan Presidentin veturi, Arvo Ylpön veturi, Kuurilan onnettomuusveturi sekä halkaistu Ukko-Pekka. Huomioni kiinnittyy viimeksi mainittuun, numeroltaan 1003. Aivan äkikseltään kaikkien putkien toimintatarkoitus ei minulle selviä. Veturista on kuitenkin pidetty hyvää huolta, se on hyvässä maalissa, eikä ruostepilkkuakaan näy missään.

Kaikki muu onkin sitten pelkkää pettymystä. Veturien hautausmaa olisi veturipuistoa parempi termi kuvaamaan ruostumaan jätettyjä rautatiehistoriamme jättiläisiä. Todella sääli! Joidenkin veturien kylkeen on kiinnitetty kyltti kertomaan laitteen tyypin ja myös hieman sen historiasta. Eli on täällä joku jotain yrittänyt tehdä. Mutta puistolta näyttää puuttuvan kokonaissuunnitelma samoin kuin edes alkeellinenkaan opastus.

Löydän kuitenkin kaksi veturia, jotka menneinä vuosikymmeninä rautateillä matkanneille saattavat ainakin näyttää tutuilta: Hr1 (Ukko-Pekka) ja Tr1 (Risto):

Raskas pikajunaveturi Hr1 eli tuttavallisemmin Ukko-Pekka oli Valtion rautateiden voimakkain henkilöliikenteen höyryveturi. Tyyppiä rakennettiin kaiken kaikkiaan 22 kappaletta Lokomon ja Tampellan konepajoilla vuosina 19371957. Veturin suurin nopeus oli 110 km/h. Ukko-Pekka oli tärkeä pika- ja kiitotavarajunien vetäjä 1960-luvun alkuvuosiin asti, minkä jälkeen dieselveturit syrjäyttivät sen kokonaan vuosikymmenen loppuun mennessä. Aluksi veturilla ajettiin muun muassa Helsingistä Kouvolaan ja Tampereelle, myöhemmin Keski-Suomessa ja muuallakin Itä-Suomessa.

Tr1 eli Risto on Valtionrautateiden käytössä ollut tavaraliikenteeseen tarkoitettu raskas höyryveturi. Lempinimensä tämä veturimalli sai Risto Rydin mukaan. Ensimmäinen Risto valmistui vuonna 1940. Viimeinen Risto, joka valmistui vuonna 1957 oli samalla viimeinen VR:n tilaama höyryveturi. Liikenteessä Ristot säilyivät höyryliikenteen loppuun asti eli vuoteen 1975.

Kiipeän Tr1:n ohjaamoon. Sen katto on rikki, ja lattia roskia täynnä. Silti tämän aikansa pendolinon kuljettajien työoloista saa hyvän käsityksen. Työasuun tuskin kuului valkoinen paita ja kravatti!

Kiertelen vielä hetken alueella. Minusta tuntuu, että puisto ei ole vanhan aseman paikalla. Aidan sivussa näkyy mies haravahommissa. Kysynpä häneltä. Kaveri siirtyy kuitenkin pyöröportin kautta ulos puistosta. En seuraa häntä, koska samasta portista ei pääse enää takaisin puistoon. Mikähän minussa mahtoi olla niin pelottavaa, että karkuun piti lähteä?! Eihän kyseessä vain ollut vuoden 1984 dopingsotkujen varsinaiseksi konnaksi leimattu talonmies Nyrönen! Enhän minä Nyröselle mitään pahaa halunnut, mutta pensselin voisi kyllä ottaa kouraansa ja käydä vähän sutimassa mustaa Ferrexiä vetureihin!

Sisällä päärakennuksessa esitän henkilökunnan tytöille epäilykseni vanhan aseman paikasta. Kaikki ovat sitä mieltä, että kyllä sen tässä pitäisi olla. Pitäisi, pitäisi; vaan kun ei sittenkään ole!

Nousen pyörälle ja ajelen Hilttonin ohi. Muutaman sadan metrin päästä se on siinä: vanha asema! Tunnistan heti asemaravintolan. Yritän kurkkia ikkunasta sisään, mutta mitään siellä ei näy olevan - pelkästään tyhjä sali. Tämä paikka ei ole ollut käytössä vuosiin! Istun portaille ja poltan piipullisen. Tässä paikassa on pala minun lapsuuttani!

Ajelen takaisin Keuruulle ja käännyn 58:lle. Mäntässä taivas aukeaa, ja ukkosmyrsky kaataa sisältönsä niskaani. Orivedellä myrsky laantuu tavalliseksi sateeksi. Jatkan pysähtymättä matkaani Hotelli Rosendahliin Tampereen Pyynikille.

Vastaanotossa taidokkaasti meikatut virkailijaneitoset eivät ole millänsäkään vettä tippuvista kamppeistani. Minut toivotetaan tervetulleeksi. Lankomieheltä saamani etuseteli kelpaa hyvin korvikkeeksi yhden hengen huoneesta. Hienoa! Kiipeän kerroksiin.

Kun olen saanut itseni kuivitetuksi, lähden hakemaan loput tavarani. Hotellin etupihan parkkiruudut näyttävät täyttyneen sillä aikaa kun kirjoittauduin sisään. Kysyn vastaanotossa, voisinko ajaa pyöräni hotellin maanalaiseen sisätalliin. Saan myöntävän vastauksen; tilaa on ja kympin maksaa. Vien kantamukseni huoneeseen ja palaan takaisin alas. Kysyn, kuinka tallin ovimekanismi toimii. Ei tarvitse muuta kuin ajaa oven eteen, ja se aukeaa automaattisesti.

Laskettelen varovaisesti jarrun varassa alas luiskaa kohti ovea. Ei se avaudu! Ajan eturenkaan kiinni oveen, jätän ykkösen päälle ja sammutan koneen. Eiköhän se siinä sen aikaa pysy pystyssä, että juoksen vastaanottoon. Siis pysyy siinä tapauksessa, ettei tähän nyt vain joku aja autolla! Resepsuunin tyttö tuumaa, ettei moottoripyörä riittänyt aktivoimaan ovimekanismia. Olen samaa mieltä. Hän sanoo, että pystyy avaamaan oven vastaanotostakin. Pyydän häntä odottamaan muutaman minuutin. Viipotan takaisin ovelle ja kiskon pyörän muutaman sentin irti ovesta. Tyttö avaa oven, ja ajan pyörän sisään. Apurini tulee vastaan ulko-ovelle ja kysyy, onnistuiko. Kyllä onnistui, mutta aivan noin systeemin ei kyllä pitäisi pelata! Hän sanoo pyöräpaikan olevan tämän vaivan jälkeen ilmainen. Cajalin peittämän silmäluomen alla näyttää olevan tarkka pelisilmä!

Keräilen illallisen parilla kierroksella salaattibuffetissa.

Sade näyttää tauonneen. Haen kameran ja lähden pikku lenkille puistoon. Nurmikolla on menossa potkupallotreenit. Jään hetkeksi seuraamaan ukkojen juoksentelua. Pelitapahtumia värittää mielenkiintoinen intermezzo - koominen välinäytös. Eräs herroista, kapteeni ilmeisesti, puhkeaa välillä huutamaan isoon ääneen: "Voi vittulan väki!!". Kummastelen asiaa hetken, kunnes syy huutoon selviää: Se kajahtaa joka kerta kun hyökkäys epäonnistuu, puolustus takeltelee, maalivahti retkauttaa väärään suuntaan tai libero on väärässä paikassa. Kun peli ei käy, kapteeni rankaisee kollektiivisesti pelaajia karjumalla moittivasti joukkueen nimeä. Vittulan Väki FC se tässä nahkakuulansa perässä vipeltää!!!

Juon vielä kahvit aulan automaatista ja vetäydyn yöpuulle.

Toivottavasti ajokamppeet kuivuvat aamuun mennessä!

Päivän peliseurat:

Limingan Niittomiehet
Rantsilan Raikas
Pulkkilan Ponsi
Piippolan Terävä
Kärsämäen Kataja
Pyhäjärven Pohti
Pihtiputaan Tuisku
Äänekosken Huima
Tikkakosken Tikka
Petäjäveden Petäjäiset
Keuruun Kisailijat
Haapamäen Urheilijat
Mäntän Shakkikerho
Mäkimaan Muhku
Vittulan Väki FC

Päivän videot:

Mukavaa mutkapätkää Rantsilassa
Keski-Suomen Ilmailumuseo
Haapamäen Höyryveturipuisto


[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Seuraava sivu ]