[ Matkareitti ]

Kuvat:
Pekka Holm
Pekka Kemppainen



Lähtö Iin Shelliltä.


Olkkajärven patsaalla.


Vapaussodan muistopatsas Sodankylässä.


Sodankylän vanha kirkko.


Seurakuntalaisia ei houkuteltu mukavilla
istuinpaikoilla.


Ajan patina näkyy.


Alttaritaulu.


Voi hirveä!


Vai mitä?


Vuotson Porokylä.


Eikö tuonne todellakaan ole saatu yhtään
kisuraa!


Pakko oli tuollakin tiellä poiketa.


Piispankivi.


Alkuperäinen kyltti?


Kaivoksen kuonakasoja.


Kuilukämppä.


Interiööri.


Laanilan kultareitin alkupiste.


Kaivoskuilu.


475km.

26.6.2011

Odottelen Kaimaa Iin Shellillä. Samalla mietiskelen, olisiko sittenkin pitänyt harjoitella käyttämään edellisenä päivänä hankkimaani GoPro-videokameraa. No, siinä se nyt joka tapauksessa jököttää Bemarin sarvessa valmiina toimittamaan tehtäväänsä.

Satelee hiljakseen, mutta sekaan mahtuu varmasti.

Sade taukoaa Kemissä. Pidämme pienen paussin Keminmaassa. Kaima moittii ensimmäistä legiä tylsäksi. Rohkenen olla eri mieltä: tämän sadepätkän aikana suunnittelin morsiamen isän puheen Johannan ja Jarin häävastaanotolle. Ei mitenkään hukkaan heitetty sadeajelu!

Päätämme kahvitella Rieskapaikassa. Sinne ja sieltä napapiirille. Vastaan tulevista autoista suurin osa näyttää olevan Venäjän kilvissä. Miten ne on rajan yli tälle puolen päästetty! Ne vielä jyrää meitin!

Joulupukin pajan parkkipaikalla kokeilen ensimmäistä kertaa GoPron toimintaa. Näytön puuttuessa kamerasta en ole lainkaan varma onnistunko. No, en onnistu! Palataan asiaan myöhemmin!

Olkkajärvellä kurvaan tienreunaan. En ole varma, onko Kaima aiemmin hoksannut puiden katveessa seisovaa patsasta. Tutkitaan se nyt sitten. Kyseessä on ruotsalaisen vapaaehtoisen lentorykmentti F 19 muistopatsas. Lentorykmentti vastasi Talvisodan aikana pohjoisen ilmapuolustuksesta. Kaima suunnittelee evakuoivansa patsaan päällä olevan lentokoneen pienoismallin. Ei kuitenkaan ryhdy toimeen. Nappaan kuvan, ja Ixus ilmoittaa muistikortin olevan täynnä. Ei ole mitenkään mahdollista, kahdeksan gigan kortti ei täyty neljästä kuvasta! Vaihdan kortin. Nyt tämä kyllä menee täydelliseksi temppuiluksi kameroiden kanssa! Lisäksi tunnen Kaiman jo vähän hengittelevän niskaani suhmurointiani seuratessaan.

Vikajärvellä tankataan pyörät.

Käyrämössä napsautan GoPron päälle. Raudanjoen potkuriparkissa totean kameran akun tyhjentyneen. Ilmeisesti minulla ei ole vielä ruutuakaan videokuvaa! Kaima kertoo hänellä olevan vara-akun mukana. Sovimme tutkivamme tilannetta Sodankylässä.

Ajamme Sodankylässä kirkon parkkipaikalle ja käymme katsomassa vanhaa, vuodelta 1689 peräisin olevaa puukirkkoa. Kirkko on tuttu myös elokuvasta "Mosku - lajinsa viimeinen", jota tähdittivät päänäyttelijöina Kai Lehtinen Moskun ja Maria Järvenhelmi Marin rooleissa. Kirkossa kuvattu kohtaus esittää Marin epäonnista yritystä viedä Mosku vihille.

Kävelemme hautausmaan reunaa. Hautausmaat ovat hienoja paikkoja päässälaskun harjoittelemiseen, jos haluaa tietää, minkä ikäisinä täällä on kuoltu! Nappaan kuvan Vapaussodan muistopatsaasta. Sodankyläläisiä sankarivainajia on neljä ja patsaassa teksti:

Kiven kallihin kaatuneilleen
Suomi vapaa tään sankareilleen
Muistomerkiksi nosti
Jälkipolville aikain takaa
Kerro kuolosta patsas vakaa
Jolla maansa he osti

Jämerää riimittelyä!

Kirkossa on historianläksynsä lukenut opastyttö. Seurakuntalaisia ei kyllä istuinpenkkien mukavuudella ole kosiskeltu! Kyselemme käytävän reunalla olevien hirsipalkkien merkitystä. Tyttö kertoo niiden olevan vielä vanhempaa perua. Alkuaikoina niiden poikki vain aseteltiin istumalaudat sen mukaan, mitä seurakuntalaisia tuli palvelukseen osallistumaan. No, lyhyitä ja persejalkaisia juntturoitahan ne sen ajan lappalaiset ovat varmaankin olleet, mutta melko karun mielikuvan jumalanpalvelusta tytön kuvaus luo!

Kirkon pienistä ikkunoista tunkeutuu sisään pehmeää valoa, joka tuntuu sopivan hyvin paikan rauhalliseen ilmapiiriin.

Parkkipaikalla vaihdamme muutaman sanan ranskalaispariskunnan kanssa. Sen jälkeen Kaima aloittaa kamerakoulutuksen: Kameran virtakytkintä pitää painaa niin kauan, että kuuluu piipitys. Sen jälkeen painetaan laukaisinta - ja pitkään sitäkin. Taas piipittää, ja etupaneliin ilmestyy punainen valo ja otokselle numeronäyttö. Nyt kamera kuvaa. No, kai tuokin olisi jossain paperissa ollut luettavana!

Oman epäonnistumisen kyllä vielä sulattaa, mutta kaverin onnistumista ei millään!!

Kuvaan pätkän Sodankylä-cityä. Pelkkää harjoittelua, seuraavaksi pitänee etsiä oikeaa kuvattavaakin.

Kitisen ranta on paikoin maisemoitu oikein mukavan näköiseksi. Yläpostojoella pysähdymme hetkeksi oikomaan jalkojamme.

Matkailuelinkeino on varmasti päätekijä siihen, että Pohjois-Lappi ylisummaan pysyy asuttuna. Kahta alan kummajaista olen kuitenkin usein ihmetellyt täällä liikkuessani:

Toinen on Porttipahdan rannalle, todella kauniille paikalle pykätty Cafe Zippi & Suhaus. Yrityksen nimi ei aivan heti luo mielleyhtymää lappilaiseen matkailuyritykseen. Ehkäpä nimi onkin jonkinlainen sisäpiirin vitsi, joka aina jaksaa keksijäänsä naurattaa. Yrittämisen puutteesta ei paikan omistajaa kyllä sovi syyttää. Mutta markkinahengessä on päässyt käymään paha ylilyönti. Paikka on täynnä kaikenlaista puusta veistettyä otusta; karhuja, tonttuja, lintuja, poroja, ihmishahmoja ja muita kummajaisia. Sekaan on ripoteltu ruostuneita maitotonkkia ja kovapyöräkärryjä. Tuntuu vaikealta uskoa, että kovinkaan moni turisti olisi moottorisahalla muotoiltu taideteos mukanaan täältä lähtenyt tutkimaan lisää Lapin ihmeitä! Toisaalta voi tietysti olla, että yrityksen myyntisortimentti naurattaa liikkeen omistajaa samoin kuin sen nimikin!

Toinen on Vuotson Porokylä - täydellisesti hukattu mahdollisuus! Paria baarissa jurovaa paikallista kaljaäijää lukuun ottamatta koko paikka on masentavan autio. Piha-alueen poroaidat ovat tyhjät, ei ainoaakaan elukkaa missään. Samaan aikaan tietä pitkin suhaa liikennettä molempiin suuntiin lähestulkoon jonossa. Jos porokylän on tarkoitus olla bisnes, niin miksi kukaan ei tee mitään turistivirran pysäyttämiseksi?! Lapin eksotiikan luominen poroineen ja saamelaisineen pitäisi olla todella yksinkertainen homma. Ja turistit olisivat valmiit luopumaan rahoistaan!

Jututamme Porokylän etupihalla kahta motoristia, tamperelaispariskuntaa, jotka ovat ensi kertaa näin pohjoisessa liikkeellä. Pari viikkoa aikovat pohjoisessa kierrellä. Toivottelemme hyviä ajokelejä ja jatkamme matkaa.

Tankavaaralla ei tällä kertaa ole poikkeamiseen asti tarpeeksi vetoa. Vilin Kultalaan osoittava viitta näyttää saaneen uuden maalin päällensä. Hieno homma, Vili!

Laanilassa kurvaamme Viskitielle, tai oikeammin tienvieren parkkipaikalle. Olisivatpa kirjoittaneet kyltin tuplaweellä, niin tie olisi saanut vieläkin enemmän vakuuttavuutta!

Paikalla on aivan oikeaakin historiaa. Jatkosodan aikana tällä paikalla venäläinen partisaaniyksikkö hyökkäsi siviilejä kuljettaneen linja-auton kimppuun. Tapahtuman muistoksi paikalle on pystytetty patsas, niin sanottu Piispankivi.

Näin hyökkäyksestä Wikipedia:

Jatkosodan aikana 4. heinäkuuta 1943 hyökkäsivät neuvostoliittolaiset partisaanit A.S. Smirnovin johdolla siviileitä kuljettaneen postilinja-auton kimppuun Laaniojan sillalla yöllä noin kello 02.45. Sillan räjäytettyään partisaanit ampuivat kuljettajan ja auton pysähdyttyä tien laitaan he jatkoivat tulitusta. Tässä hyökkäyksessä sai surmansa mm. tarkastusmatkalla ollut Oulun piispa Yrjö Wallinmaa. Samana yönä tämän jälkeen tämän osasto Bolsevik Zapoljarjan partisaanit hyökkäsivät läheiseen Laanilan majataloon jossa sai surmansa yksi ihminen rajussa tulituksessa.

Vuonna 1993 paikalle avattiin levähdysalue tapauksen 50-vuotismuistotilaisuuden yhteydessä. Paikalle on pystytetty opastustauluja kertomaan tästä Laaniojalla tapahtuneesta sota-ajan välikohtauksesta. Viereinen puro tunnetaan nykyään nimellä Piispanoja ja paikalle oli jo aiemmin pystytetty muistokivi. Nelostien länsipuolella puro tunnetaan edelleen Laaniojan nimellä.

Smirnovin esimiehilleen kirjoittaman raportin mukaan kahteen linja-autoon kohdistuneessa hyökkäyksessä sai surmansa 99 vihollista ja Laanilan majatalon tuhoamisen yhteydessä vielä toinen mokoma.

Sitä raportoitiin, mitä esimiehet halusivat kuulla! Ja toisaalta totuuden kertominen olisi voinut saada Smirnovin esimiehet tajuamaan tämän ryssineen koko homman.

Piispankiven jalustan teksti hieman kummastuttaa: Oulun hiippakunnan seurakunnat pystyttivät patsaan piispa Wallinmaan muistolle! Entäs nuo muut, joiden nimet on kiveen hakattu? Eivätkö hekin olisi ansainneet muistamista?

Ajelemme viimeiset kilometrit Hotelli Kieppiin Saariselälle. Vastaanotossa ei ole ketään. Ravintolan puolelta tulee hieman hämmästyneen oloinen naisihminen kysymään asiaamme. Kerron, että meillä on huonevaraus yhdeksi yöksi. Saamme kuulla, että ravintola- ja hotellipuoli ovat omia yrityksiään, ja että vastaanoton väki lopetti työpäivänsä jo tunti sitten. Nyt on meidän vuoromme hämmästyä! Rouva pahoittelee tilannetta. Uskoo kuitenkin Kylpylähotellista meille petipaikkojen löytyvän. Eipä muuta kuin sinne.

Saamme huoneen. Siviilit päälle ja syömään. Olli tulee mukaan. Menemme takaisin Kieppiin. Ravintolan rouva pahoittelee edelleen tapausta ja lupaa laittaa meille kunnon poronkäristykset. Asia alkaa olla järjestyksessä!

Olli ajaa meidät Laanilaan vanhalle Prospektorin kultakaivokselle. Opastuskyltti kertoo kaivoksen Luton kuilusta:

Aktiebolaget Prospector -osakeyhtiön insinööri Wille Hall tutki kesällä 1902 kultasuonia Luttojoen latvoilla. Pari kymmentä suonta kaivettiin esille koekuoppien avulla. Työmies Aaro Lappi löysi "näkyväisen suonen" kurun pohjoisrinteeltä. Tätä suonta alettiin kutsua Johanneksen juoneksi. Wille Hallin mukaan oli "ylen tärkeätä laskea kaivos tälle suonelle". Vielä parempi kuin Johanneksen juoni oli Hallin mielestä kaivospaikaksi ns. Annan juoni, joka oli pari kilometriä idempänä. Yhtiön johto piti kuitenkin Johanneksen juonta parempana vaihtoehtona ja sen paikalle syntyi Luton kaivos.

Luton kuilu oli alkuvuodesta 1903 jo 24 metriä syvä. Pohjavesitaso oli saavutettu. Vedentulo oli suuri, 6000 - 10000 litraa tunnissa. Huhtikuussa kuilulle tuotiin höyrykone ja pumppulaitteet. Kallio oli niin vetinen, että "kuilun pohjalla seistiin alituisessa rankkasateessa". Kultaa ei Luton kuilusta löytynyt juuri lainkaan.

Jokainen Luton kuilun syvyysmetri maksoi Prospector Osakeyhtiölle 408 markkaa. Kun kaivaminen lopetettiin, oli kuilu 51,5 metriä syvä eli syvin Prospectorin kaivoskuiluista.

Luton kaivoksella oli vain kaivosrakennus. Parin kilometrin päässä oli Luton tukikohta. Tukikohtaan kuuluivat asuinrakennus, jossa oli huone ja pirtti, varastohuone ja sauna. Näytteiden analysointia varten tukikohdassa oli myös sulatusuuni ja laboratorio.

Siirrymme Kaarle Kustaan kuilulle Lapin Kultareitin varteen.

Kesällä 1902 olivat Prospector Ab:n työt Hangasojan alueella olleet ainoastaan koeluontoisia. Seuraavana kesänä aloitettiin työt Kaarle Kustaan kuilulla. Kaivos on todennäköisesti saanut nimensä yhtiön osakkaan, insinööri Carl-Gustaf Standertskjöldin mukaan. Kaivoksessa oli varastohuone ja paja.

Kuilusta löydettiin kesäkuun alussa paljain silmin näkyvää kultaa. Pienen näytepalan analyysi antoi 50 grammaa tonnilta ja suuremman näyte-erän 15 grammaa. Löytö tehtiin läheltä maanpintaa. Kaarle Kustaan kuilulle siirrettiin pumppulaitteet kuilun tarkempia tutkimuksia varten. Loppukesällä 1903 kuilu oli jo 30 metrin syvyinen. Helmikuussa 1904 Prospector päätti lopettaa kaivostyöt muualla, Kaarle Kustaan kaivoksella töitä kuitenkin jatkettiin.

Kaarle Kustaan kuilu kaivettiin 50 metrin syvyyteen asti. Toukokuussa työt oli pakko lopettaa, kun yhtiön varat loppuivat.

Siinäpä tuli rautaisannos Saariselän alueen historiaa! Mutta eiköhän tämä nyt ala olla tältä päivältä tässä!

Istumme iltaa vielä hetken, sitten petiin.

Huomenna kohti uusia, huimia seikkailuja!

Päivän videot:

Vuotso

Saariselkä


[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Seuraava sivu ]