[ Matkareitti ]



Andrin ei kestä katsoa, kun
Poromies runnoo tavarat laukkuihin.


Tyytyväisen oloisia reissumiehiä.


Onhan se kaunis - lippu ja kaikki.


Hyväjalkainen kiipeää itse!.


Islannin Highway 1:llä.


Hveragerdin kaupunki.


Työaikana työpaikalla laminoitua
karttaa kelpaa tutkiskella.


Selfossin maanjäristyksen lopputulema.


Matkalla Thingvelliriin.


Perillä.


Opastustauluihin kannattaa tutustua.


Thingvellirin kirkko, taustalla Thingvallavatn.


Noitien hyppypaikka.


Sama ylhäältä katsottuna.


Uittoallas on kutistunut....


....siitä, mitä se oli vanhaan hyvään aikaan.


Voi tuhon päivää!


Pakko se on kai nostaa.


Tienristeys matkalla Geysirille.


Tuulessa on huppari tarpeen.


Strokkur vetää henkeä...


....ja heittää ilmaan.....


....kunnon sylkäisyn.


Höyryt vain jäävät.


Gullfossia kurkistellaan oikein miehissä.


Ja siellähän sen on.


Ja tuonne se syöksyy.


Koskimestari tarkkailee virtauksia.


Sigridur oli piukean näköinen tyttö.


Huoltsikanomistajan parhaat kaverit tankilla.


Vaan irtoatko, perkele!


Hellisholarin mökki.


Vestmannaöyar näyttäisi nousevan
kuivalta maalta.


Golfia täällä pelataan ympäri vuoden.


Hekla.


Tyttöduo vetää kovaa ja korkealta.


Tuota me emme huomioi.


Eikö tytöille muka seura kelpaa!

19.6.2008

Andri saapuu kun olemme saaneet aamiaisen syödyksi. Taas ravistellaan käsiä ja sanotaan nimiä. Tämä vankan sorttinen, alati hymyilevä putkimies ilmoittaa lähestulkoon ensi töikseen islannin kielen kuulostavan kauniimmalta kuin meidän äidinkielemme. Kiistämme väitteen jyrkästi; kaikki, jotka ovat kuulleet islantia puhuttavan, tietävät, mikä kuulostaa rumalta. Andri vain naureskelee närkästyksellemme.

Ajamme ensin poikien tallille Hafnarfjörduriin, Reykjavikin eteläpuolelle, hakemaan Poromiehelle kypärän.

Reykjavikin liikenne etenee verkkaisesti. Täällä ei kenelläkään ole turhan kiire. Katselen ohi lipuvaa kaupunkimaisemaa ja mietin, mitä Islannista ja Reykjavikista muistuu suoralta kädeltä mieleen: Islanti on kooltaan kaksi kertaa Oulun lääniä suurempi. Reykjavikissa on vähemmän asukkaita kuin Oulussa. Ja..... No ei ihan mahdottomia, mutta Wikipedia, kaiken kansa tietolaari, on hieman tarkempi:

Islanti on pieni saarivaltio Atlantin valtameren keskivaiheilla, juuri pohjoisen napapiirin eteläpuolella. Islanti on pinta-alaltaan noin kolmasosa Suomesta ja väkiluvultaan selvästi pienin Pohjoismaa. Noin kolmannes maan väestöstä asuu pääkaupunki Reykjavíkissa, joka on maailman pohjoisin pääkaupunki. Islannin väkiluku on noin 313000, ja Reykjavikin 118000. Islannin asuttivat etenkin 800-luvun lopulla ja 900-luvulla Norjasta ja Brittein saarilta tulleet viikingit, jotka tiettävästi toivat mukanaan lähinnä orjinaan ja palvelijoinaan kelttiläistä väestöä Irlannista ja Skotlannista.

Islanti on tasavalta, jonka presidentti on tällä hetkellä (v. 2008) Olafur Ragnar Grimsson. Islannin parlamentissa, Althingissa, on 63 jäsentä, jotka valitaan nelivuotiskausille.

Islanti sijaitsee Euroopan ja Pohjois-Amerikan mannerlaattojen välisellä saumalla. Tästä syystä Islannissa on paljon tulivuoria ja siellä esiintyy myös paljon maanjäristyksiä. Islannin lounaispuolella sijaitsevien Vestmannasaarien eteläpuolelle syntyi 1960-luvulla vedenalaisten tulivuorenpurkausten ansiosta Surtseyn saari.

Islannin ilmasto on leuto ympäri vuoden Golfvirrasta johtuen. Lämpötila laskee Etelä-Islannissa talvella enimmillään noin -10 celsiusasteeseen, Pohjois-Islannissa taas noin -15 asteeseen. Kesällä lämpötila kohoaa parhaimmillaan +23 asteeseen etelässä ja +24,5 asteeseen pohjoisessa.

Merkittävimmät luonnonvarat ovat kala, vesivoima ja geoterminen energia.

Reykjavikia ympäröi joukko pikkukaupunkeja, jotka yhdessä muodostavat Suur-Reykjavikin alueen. Ne ovat Alftanes, Gardabaer, Kopavogur, Mosfellsbaer, ja Seltjarnarnes.

Hieman pompöösiltä tuo Suur-Reykjavik kuulostaa. Tai mikäpä ettei: samoin perustein Suur-Oulu, jonka alueeseen kuuluvat Tyrnävä, Tupos, Madekoski, Murto ja Huttukylä.

Se, mistä Wikipedia ei mainitse mitään, on islantilaisten usko maahisiin, tonttuihin ja kaiken maailman maanalaisiin voimiin. Hieman heitä itseäänkin moinen hävettää. Asiaa kysyttäessä he kieltävät niihin uskovansa, mutta vakuuttavat niitä toki olevan olemassa.

Kopavogurin tietyömaalla piti räjäyttää kivi, joka sattui tielinjalle. Paikalliset kävivät kertomassa, että kivi on maahisten asuinpaikka. Räjäytystöitä yritettiin saada toimeksi, mutta työkalut rikkoontuivat kerran toisensa jälkeen. Tätä jatkui niin kauan, että kovapäinen tieinsinöörikin katsoi parhaaksi antaa periksi. Tiessä on nykyään kiven kiertävä äkkimutka.

Alan taas sosiaaliseksi ja kuulen Andrin mainitsevan, että Reykjavikin talvet ovat tulleet huomattavasti leudommiksi muutaman viime vuoden aikana. Lämpötila tuskin laskee alle nollan, eikä lumi juuri pysy maassa.

Kurvaamme liikenneympyrästä Hafnarfjördurin keskustaan. Poromies saa kypäränsä.

Pyörät ovat Hafsteinnin kotona. Kurvaamme sinne. Hafsteinn, Andrin tavoin myös putkimies, tulee pihalle. Pakolliset ravistelut ja nimien mutisemiset. Hafsteinnin englannissa on kova islantilainen korostus, mikä tekee hänen puheensa seuraamisesta vaikean. Se kuulostaa suurin piirtein samalta kuin sepelimurskalla kävely – siis englanniksi toki. Olen aiemmin törmännyt samaan muidenkin islantilaisten suhteen. Mutta aina heidän kanssaan on pärjännyt kun on vähän tajunnut antaa periksi. Heidän puheilleen jos hieman päällään nyökyttelee, niin he ovat tyytyväisiä. Ja jos he jäävät katselemaan pitkäänsä, voi kokeilla ravistelua. Usein se palauttaa tilanteen takaisin normaaliksi, ja juttu luistaa entiseen malliin. Islantilaisten englannin puhumista leimaa toinenkin hauska piirre; keskustelukumppanin kanssa samaa mieltä ollessaan he tavan takaa toistavat ”jee, jee, jee” - aivan kuin he olisivat kuunnelleet Beatleseja liiankin kanssa. Puolalaiset hokevat vastaavassa tilanteessa "tak, tak, tak". Tiedä sitten, mitä he ovat kuunnelleet.

Sankari- ja samaistumismalli islantilaisilla ja suomalaisilla on kuitenkin sama:

Olin taannoin kollegani kanssa työmatkalla Reykjavikissa. Illalla hotellin baarissa juopunut alkuasukas tunnisti kansallisuutemme ja kävi juttusille:

- "The last two men standing here will be an Icelander and a Finn."
- "I do not think so: the last two men standing here will be a Finn and another Finn. But the last three men standing here may be two Finns and an Icelander."
- "Jee, jee, jee."

Ja heti oltiin kavereita.

Andri ja Hafsteinn esittelevät pyörät. Kawat ovat täysin uusia: kaksi juuri sisäänajettuja, uusimmassa vähän yli 500 mailia mittarissa. Tallissa on vielä kaksi vastaavanlaista Suzuki V-Stromia. Taitaa olla poikien bisnes vielä kovin uutta. Hirvittää ajatella, missä kunnossa pyörät tulevat viikon päästä takaisin, etenkin kun tuntee Poromiehen ja Kaiman tavan antaa raudalle kyytiä.

Hafsteinn lyö meille vielä tukun papereita allekirjoitettaviksi. Olen sen verran muista jäljessä pakkaamisessa, että vetelen nimmarit pyydettyihin kohtiin sen kummallisemmin papereita lukematta. Muiden tarkkaavaisuus näyttää tosin olevan samaa luokkaa. Mihinkähän sitä tuli nimensä laittaneeksi! Taitaa kuitenkin olla, että tulivat pyörät sitten missä kunnossa tahansa takaisin, tuskin näkee islantilaisten vuokraisäntien itkevän englanniksi. Sen verran lunkeja kavereita parivaljakko näyttää olevan.

Minulla on aivan liikaa tavaraa, eikä aavistustakaan, mitä mistäkin laukusta pitäisi tarvittaessa osata hakea. Mutta kun jätän Hafsteinnin talliin tyhjän matkalaukkuni, tiedän kaiken olevan mukana. Andri kiehauttaa vielä lähtökahvit, ja kaikki alkaa olla valmista. Poromies on toki jo ehtinyt pienen koelenkin heittää. Arpaonni antaa minulle uusimman pyörän.

Olen tähän asti asioinut pääosin Hafsteinin kanssa. Andri antaa minulle kuitenkin puhelinnumeronsa siltä varalta, että jotain odottamatonta sattuu. Hafsteinia ei muutamaan päivään saa kiinni; hän on lähdössä englantilaisen asiakkaan kanssa V-Stromeilla Isafjörduriin luoteiselle niemimaalle. Andri kuulemma hoitelee putkifirman bisnekset sillä aikaa.

Andri opastaa meidät Hringvegurille, Islannin päätielle, tielle numero 1. Tästä se lähtee: kierros Saagojen saarta vastapäivään.

Kurvaamme huoltoasemalle neuvoa pitämään. Mitään varsinaista syytä siihen tosin ei ole: tästä vain päristellään eteenpäin siihen saakka kun pitää kääntyä. Täydennän provianttipuolta huoltoaseman baarista puolen litran vesipullolla. Kaataessani veden termospulloon huomaan ostaneeni hapollista vettä. Se ei oikein sovi termarissa kuljetettavaksi; pyörän tärinä saa todennäköisesti paineen pullossa nousemaan niin, että korkki jysähtää. Kaadan puolet termariin, puolet kurkkuuni.

Paikallinen automies tulee juttusille. Sanoo tunnistaneensa Suomen lipun pyörässäni. Kaima sosiaalisena ihmisenä hoitelee seurusteluhomman tällä kertaa.

Mieleni tekisi kysyä kavereilta, jännittääkö heitäkin. Päätän kuitenkin jättää sen tekemättä. Näissä on oltu ennenkin; toisen päivän iltana kaikki sujuu yhtä helposti kuin aikoinaan Valeri Harlamovilta maalinteko neukkujen lätkämaajoukkueessa. Kaima kuuluu kertovan Poromiehelle hauskaa juttua. En siitä saa oikein selvää, mutta lopputulemana on, että suomalainen voitti, norjalainen oli toinen, ruotsalainen kolmas, ja ryssä hävisi.

Takaisin tielle makustelemaan tuoretta Kawasakia. Mailimittarit viittaavat siihen, että pyörä olisi tuotu jenkeistä. EU-maiden saasterajoituksia se tuskin kaasutinversiona selvittäisikään. Kuitenkaan yksipyttyinen, 650-kuutioinen, maltillisilla nappularenkailla varustettu katuenduro ei ole mitenkään hankalan tuntuinen tuttavuus. Se lutkuttelee menemään omaan leppoisaan tahtiinsa, vastaa kerkeästi kaasuun ja on varsin ketterä ohjata. Meistä kyllä tulee vielä kaverit. Mietin, mitä sellaista minun 1100-kuutioinen Moto Guzzini tekee, mitä tällä ei pystyisi tekemään. En keksi yhtäkään temppua. Vaan eipä nyt kuitenkaan kylvetä epäilyksen siementä. Pidetään Guzzi maantiepyöränä, ja kyllä KTM:ssäni on parempi jousitus ja lujempi runko kuin Kawassa.

Ensimmäinen varsinainen pysähdys paria pikku kuvausjarrutusta lukuun ottamatta on Hveragerdissa. Pysähdymme kallionnyppylälle. Alhaalla rantatasangolla näkyy kaupunki, jota meillä päin sanottaisiin kyläksi. Otan kuvan. Taustalla erottuvat juuri ja juuri Vestmannaöyarit. Teen muillekin selväksi, mitä horisontissa näkyvät möykyt ovat. Tuijotamme porukalla taivaanrantaa. Hveragerdissa on lukuisia kasvihuoneita, joita lämmitetään geotermisellä vedellä. Alueen todellinen vetonaula ja keino päästä Guinnessin ennätysten kirjaan on maailman pohjoisin banaaniviljelmä. Päätämme jättää sen bongaamisen seuraavaan kertaan.

Joka suunnassa tuntuisi olevan kuvaamisen arvoisia kohteita. Pyörästä ei kuitenkaan uskalla loitota muutamaa metriä kauemmas; tien reunalla nimittäin ei ole piennarta juuri lainkaan, ja rekat puhaltavat ohi muutaman kymmenen sentin etäisyydellä. Lisäksi Kawasakin sivutuki jättää pyörän huomattavan pystyyn.

Seuraava suurempi asutuskeskus on Selfoss, jossa maa järisi toukokuussa. Helsingin Sanomat kirjoitti asiasta näin:

Voimakas maanjäristys vahingoitti taloja ja teitä torstaina Islannissa. Islannin hallituksen mukaan järistyksessä loukkaantui 15–20 ihmistä, mutta vakavilta vammoilta vältyttiin.

Islannin geologian laitoksen mukaan järistys oli voimakkuudeltaan 6,3 richterin asteikolla.

Iltapäivällä paikallista aikaa iskeneen järistyksen keskus oli pääkaupunki Reykjavikista 50 kilometriä kaakkoon, ja se tapahtui 10 kilometrin syvyydessä.

Pahimmat vauriot koettiin järistyksen keskuksen lähellä sijaitsevassa Selfossin kaupungissa. Silminnäkijöiden mukaan monet rakennukset kärsivät pahoja vaurioita. Kymmenet asukkaat pakenivat kaupungin kaduille jälkijäristysten pelossa.

”Selfossissa, missä se tapahtui, on kuulemani mukaan kaikki rikki. Ihmiset seisovat kadulla ja kaikki ovat kauhuissaan”, ekonomisti Audbjorg Olafsdottir kertoi Reykjavikista.

Audbjorgin mukaan hänen Selfossissa asuva siskonsa kertoi kotinsa tuhoutuneen. Reykjavikin ja Selfossin välinen maantie jouduttiin sulkemaan järistyksen aiheuttamien vahinkojen takia, Islannin yleisradio RUV kertoi.

Järistys tuntui myös Reykjavikissa. ”Kaikki tärisi, ikkunat helisivät ja ihmiset olivat aivan peloissaan”, Audbjorg kertoi.

Sinnepä siis. Tarkoituksenamme on ottaa kuvia sortuneista rakennuksista, luhistuneista teistä ja maanvyörymistä. Kaima kuitenkin latistaa tilanteen pahan kerran mainitsemalla, että äskeisellä huoltoasemapysähdyksellä tapaamamme alkuasukas oli omakohtaisten järistyskokemustensa lisäksi kertonut ainoana järistyksen ulkoisena merkkinä löytyvän navetan sortuneen päädyn ja muutaman halkeaman tiessä. Itse oli kuulemma ollut autonsa kanssa lähitienoilla tien päällä. Sen verran oli täristänyt, että kaveri oli noussut autostaan katsomaan, oliko rengas puhjennut. Bongaamme navetan ja kuvaamme sitä innolla paremman puutteessa.

En voi vastustaa kiusausta heittäytyä Helsingin Sanomien uutisoinnin hekumointiin: Oikeastaanhan sillä, että järistys sattui runsasta kuukautta aiemmin ei ole mitään merkitystä. Jos ajan kulumista katsotaan iäisyysperspektiivistä, kuukausi sinne tai tänne ei ole kuin yksi silmänräpäys. Tuosta näkökulmasta, jota tähän voi hyvinkin soveltaa, olimme Selfossissa, järistyksen ytimessä, juuri kun vuoret sortuivat ja kukkulat vapisivat.

Jälkijäristysten pelossa kurvaamme Thingvellirin suuntaan. Mennään nyt kun kerran vielä hengissä selvitään! Puuskittainen sivutuuli tekee ajamisesta raskaan.

Ajelemme läpi Islannin rehevimmän viljelysseudun. Maatilat vaikuttavat isoilta, eikä köyhää pienviljelijää osu näköpiiriin. Islannin maaperä ei toisaalta ole mitään mustan mullan aluetta, ja siitä onkin viljeltyä vain yksi prosentti. Maanviljelys on merkittävää ennen kaikkea kotimaisen ruoantuotannon kannalta. Lampaanlihaa viedään, mutta lähes kaikki muut tuotteet kulutetaan kotimaassa. Maatilat ovatkin viime vuosina joutuneet kehittämään uusia sivuelinkeinoja, kuten minkkien ja kettujen kasvatus sekä maatilamatkailu. Vaan isoja ovat maajussien John Deeret täällä. Paljonkohan pitäisi isännälle maksaa, että pääsisi hänen pellolleen kuivaa heinää seivästämään?

Vihreää, tuorerehupallukoiden koristamaa maalaismaisemaa riittää tien molemmilla puolilla. Tie on kapea mutta pinnaltaan hyvässä kunnossa. Mutkiakin tiemestari on järjestänyt motoristien viihdykkeeksi. Kallioharjanteen takaa putkahtaa esiin Thingvellir.

Thingvellir on kuuluisa kahdesta eri syystä: Se sijaitsee Euraasian ja Amerikan mannerlaattojen liittymäkohdassa. Laatat ovat limittäin ja erkaantuvat toisistaan parilla senttimetrillä vuodessa. Siirrokseen on syntynyt myös järvi, Thingvallavatn, kooltaan maan toiseksi suurin. Paikka on myös demokratian tyyssija; täällä kokoontui maailman ensimmäinen parlamentti. Vuonna 930 islantilaiset kokoontuivat tänne ja perustivat yhden ensimmäisistä tasavalloista maailmassa. Thingvelliriin kokoontui kerran vuodessa meidän eduskuntaamme vastaava elin, Althingi, jolla oli lakien säätämisen lisäksi myös juridisia tehtäviä. Täällä maan kansalaiset saattoivat hakea riita-asioihinsa oikeuden päätöksiä. Nykyinen Islannin tasavalta julistettiin Thingvellirissä 17.6.1944.

Althingin kokoontumiseen liittyen Thingvelliristä tuli kuuluisa myös kolmannesta syystä: Kaksiviikkoinen kokoontuminen toi paikalle paljon väkeä, ja tapahtuma sai paljolti nykyajan rockfestareita ja akankantokisoja vastaavan luonteen. Tilaisuus huipentui aina vuoden aikana noidiksi todettujen naisten tappamiseen syöksemällä heidät alas vuorenrinteeltä. Noitastatuksen omaamattomien, mutta muuten vain nalkuttavien akkojen kohtaloksi tuli hukuttaminen: heidät vedettiin köydellä rinteen alla olevan järven poikki sen verran hitaasti, että meni tarpeeksi vettä henkeen.

Mitenkähän islantilaiset mahtavat hoitaa vastaavat ongelmat nykyään?

Jätämme pyörät siististi jonoon parkkialueen laidalle. Polttelen tupakan ja laitan kamerat kuntoon. Paikalle tulee kaksi minibussillista italialaisia. Toisen auton kuljettaja ajaa onnikkansa hieman turhankin lähelle pyöriä. Väki purkautuu autoista, ja heti on ilma täynnä myllynsiipinä pyöriviä käsivarsia. ääntäkin on kuin pääsiäisen pyhinä Vatikaanin aukiolla. Riennän Kaiman ja Poromiehen perään.

Kuvaamme ja kuikistelemme siellä sun täällä sinne sun tänne. Noitien hyppypaikka ja akantappojärvi tallentuvat sekä video- että rahvaankameroille. Kaikella täällä on vankka historiallinen taustansa. Eli, olipa ja elipä Islannissa kerran:

Jorunn -niminen neitokainen, joka oli kaunis mutta kiivasluonteinen. Epätoivottavien sattumusten summana Jorunn joutui pakenemaan kotoaan kairaan. Siellä hän asettui asumaan luolaan, jota siitä lähtien on kutsuttu Joran luolaksi. Jora - johon muotoon hänen nimensä kansan suussa muotoutui - itse muuttui häijyksi jättiläiseksi, joka tappoi niin ihmisiä kuin eläimiäkin.

Jora vaani erityisesti matkamiehiä, joita kulki sekä Grafninguria pitkin Thingvallavatn-järven länsipuolitse että Dyraveguria pitkin Hengillin pohjoispuolitse. Lopulta Joran kävi kuitenkin kehnosti. Hänen nukkuessaan eräs kauppamatkustaja saamansa neuvon mukaan iski hopeisen kirveen Joran selkään, ja henkihän siinä Joralta lähti. Kirveen terä vieri jokeen, jota on siitä lähtien kutsuttu Öxaraksi, Kirvesjoeksi, ja siellä islantilaiset alkoivat pitää Altingia, yleiskäräjiä.

Takaisin parkkipaikalle tullessamme huomamme, että minun pyöräni on kumossa oikealle kyljellään. Perkelissimo! Ilmeisesti joku italiaanoista on sen verran nojannut pyörään, että se on kellahtanut sivutuen vastakkaiselle puolelle kyljelleen. Katteeseen on tullut pari halkeamaa, ja oikean puoleinen rysteri repsottaa puoliksi irrallaan. Tekijät ovat poistuneet paikalta. Harmittaa vietävästi. Mutta katsotaanpa vielä; jospa heihin vaikka törmää Geysireillä tai Gullfossissa. Hyvällä tuurilla törmätään ihan kirjaimellisesti.

"Vaan olepa, saatana, kirvaamatta!"

Ajelemme Geysirien suuntaan. Soratiellä pölisee niin, että on parasta pitää kunnon etäisyyksiä.

On oikeastaan väärin puhua geysireistä. Aivan samoin kuin on väärin kutsua kaikkia maastoautoja jeepeiksi. Geysir on yhden tietyn Haukadalurissa sijaitsevan kuuman lähteen nimi. Se ei ole yleensä aktiivinen, mutta purkautuu kyllä toisinaan suurempien maanjäristysten yhteydessä, viimeksi kesäkuussa 2000 Heklan purkautumisen yhteydessä.

Geysirejä esiintyy tuliperäisillä alueilla, joiden maaperässä on halkeamia, maanpinnalle ulottuvia onkaloita ja pohjavettä. Onkaloon valuva vesi kuumenee vulkaanisen lämmön vaikutuksesta onkalon pohjalla. Vedenpaineen takia vesi voi ylikuumentua, eli sen lämpötila nousta yli sata-asteiseksi. Lopulta vesi kuitenkin alkaa kiehua. Höyry työntää nyt vettä pois onkalosta ja vesipatsaan mataloituessa sen aiheuttama paine laskee. Vettä höyrystyy tällöin nopeasti lisää ja ketjureaktio saa aikaan purkauksen. Jos onkalo on ylöspäin suppeneva, purkauksesta tulee näyttävä kun suuri määrä höyryä purkautuu kapeasta aukosta.

Strokkur on kaiken kansan suosikki. Se purkautuu noin kymmenen minuutin väliajoin 25 metrin korkeuteen. Jäämme odottamaan. Videokameran luuppiin tuijottamisessa viisikin minuuttia on pitkä aika; vasen silmä tahtoo puutua. Lasken kameran, ja juuri silloin Strokkur syöksee vetensä korkeuksiin. Ei muuta kuin uusi odotus. Nyt onnistuu.

Kävelemme paikalliseen ravitsemusliikkeeseen myöhäiselle lounaalle. Tarjolla on kahdenlaista keittoa: tavallista ja perinteistä. Tutkin sortimentit. Ainoa ero keittojen välillä näyttää olevan, että ne ovat eri kattiloissa. Ja että perinteinen on hieman kalliimpaa kuin tavallinen. Kauhon lautasellisen perinteistä - jospa se on kuitenkin parempaa.

Päivän neljäs virallinen tutustumiskohde on Gullfoss, kultainen vesiputous. Täällä Hvita-joen vedet laskevat kahden putouksen kautta 32 metriä alla olevaan kanjoniin. Putouksesta nousee pärskeitä korkealle näköalatasanteelle saakka. Kaima ja Poromies käyvät alhaalla putouksien viereisellä kielekkeellä. Minä olen siellä kastunut jo parilla aiemmalla vierailukerralla, joten jätän käynnin suosiolla väliin. Kiertelen parkkialueella ja matkamuistomyymälässä, mutta en tapaa uusia italialaisia ystäviäni. Otan vielä kuvan Sigridur Thomasdottirin patsaasta. Sigridur oli paikallisen maanviljelijän tytär, joka toiminnallaan esti Gullfossin valjastamisen energiatalouden käyttöön. Muinaisen Althingin aikaisissa menoissa Sigridurin kohtalo olisi voinut olla toinen.

Lähdemme sorateitä pitkin takaisin kohti etelää. Välille sattuu muutama paha tietyöpätkäkin. Ja täällä kun tietöihin aletaan, niin siinä on sitten oikea työmaa, jonka läpi ajaminen vaatii ryhtymistä ja lujaa uskoa. Kawasakin istuin sopii minulle erinomaisesti. Istuimen ja jalkatappien etäisyys on minun mittaiselleni sen verran pitkä, että myös reidet tukevat istumista, eikä peräpää pääse puutumaan. Kookkaammilla kavereillani tilanne näyttää olevan toinen, koska nousevat välillä ajamaan tapeilta.

Tulemme takaisin ykköstielle Bitrassa. Poromieskin on sitä mieltä, että tässä alkaa jo yhdeksi päiväksi olla. Hyvin sanottu, vilu ja väsymys kun painavat päälle. Tankkaamme ja päätämme samalla alkaa etsiskellä yöpaikkaa.

Tulen Hellaan muutaman minuutin toisten jäljessä. Poromies näyttää jo viipottavan kohti etäällä häämöttävää merenrantaa. Kaima kertoo Poromiehellä olevan aavistuksen siinä suunnassa olevasta hotellista. Ajamme perään. Pari islanninhevosta pelästyy menoamme pahemman kerran. Tien muuttuu poluksi ja päättelemme, ettei täältä taida hotellia löytyä. Takaisin päätielle ja kohti Hvollsvölluria, siellä on infopiste.

Infossa meitä palvelee ystävällinen joskin hieman säikähtäneen oloinen neitokainen. Toisaalta meillä on yhteinen kieli, toisaalta ei: tyttö puhuu hyvää englantia, mutta vastailee kysymyksiin mitä sattuu. Hätiin tulee tytön miespuolinen kollega, mutta yhteistyö kangertelee samalla tavalla. Pääsemme lopulta yhteisymmärrykseen meille parhaasta vaihtoehdosta. Kysymme ajo-ohjetta. Vastaukseksi saamme, että kymmenen minuutin ajo, kyllä te sen löydätte. Kaima näyttää sen verran synkältä, että nyt on pakko lähteä ulos. Pahin sappi lähtee kun kiskoo viikinkimiekkaa irti kivestä.

Löydämme muutaman tarkistuspysähdyksen jälkeen Hellisholarin mökkikylään. Meille kerrotaan, että mökinvuokraus oikeuttaa käyttämään poreallasta. Saamme käyttöömme siistin mökin, jossa on tilaa heittää kamppeet siihen, mihin ne sattuvat osumaan. Puramme tarpeelliset tavarat ja alamme valmistella asentoa. Ennen porealtailua käymme syömässä. Ravintolassa meitä viihdyttää paikallinen trio, jonka solisti ei oikeasti halua laulaa, eikä häntä säestävä kitaristi soittaa. Mutta rummunlyöjä takoo bongojaan antaumuksella. Odottelemme rauhassa ulkoterassilla kunnes bändi saa soitetuksi settinsä loppuun.

Syömme lammasta. Paikalla on myös naisseurue jotain tilaisuutta juhlistamassa. Kaksi heistä esittää muille pari islantilaista laulua. Heiltä homma käy kuin luomisen työ. Myös me paukuttelemme kunnon aplodit. Pois lähtiessä yritän tehdä pikku oharin mutta en onnistu. Maksamme ja menemme. Kaverit kyselevät moraalini perään. Olisivat kyllä itsekin kokeilleet, vaan eivät tajunneet tilanteen otollisuutta!

Haemme pyyhkeet ja riennämme kylpyyn. Huoltorakennuksen seinässä on kyltti, joka kehoittaa käyttämään vettä säästeliäästi, koska se lämmitetään sähköllä. Mitäs tämä nyt on??!! Geotermisissä, käytännössä ilmaisissa, kuumissa vesissähän täällä pitäisi kylvettämän. Ja mehän emme ole tänne asti reissanneet sähköä säästämään!

Usean sadan litran vetoinen allas näyttää olevan vain puolillaan vettä. Mutta kun me hyppäämme sekaan, se onkin äkkiä piiriä parrasta myöten täynnä. Tässä on nyt jotain kummallista. Arkhimedeen lain mukaanhan kappaleeseen, joka on upotettu kokonaan tai osittain juoksevaan aineeseen, kohdistuu ylöspäin nostevoima, joka on yhtä suuri kuin kappaleen syrjäyttämään ainemäärään vaikuttava painovoima. Ei kai sen ylöspäin nostavan voiman näin suuri pitäisi olla!

Ovelta kurkistaa pari naisihmistä, jotka vetäytyvät saman tien takaisin. Turhaa ujostelua, johan tänne nyt olisi mahtunut vallan mainiosti. Mikähän niille tuli kun ei seura kelvannut?

Kylvetettyinä ja wiskitettyinä palaamme mökillemme. Nykyajan vaatimuksia vastaavat kehityskeskustelut lähtevät käyntiin aivan itsestään. Jossakin vaiheessa väsyn ja kallistun petiin. Muistiini piirtyy vielä Poromiehen juttu Lapin kairoilta:

Kekkonen oli esikuntansa ja perässähiihtäjiensä kanssa kevättalven hiihtoretkellä Saariselän alueella. Ilmeisesti jonkin sortin keskusteluja jo tuolloinkin iltaisin käytiin, kun väki ei vielä puolille päivinkään päässyt körmylleen. Kalle Kaiharia tilanne alkoi harmittaa ja hän yritti jo ihan tosissaan saada porukkaan eloa. Kipinämikoksi ja saunamajuriksi palkattu poromies katseli Kaiharin touhuja ja totesi lopulta:

"Vaan siehä hättäilet ku köyhät, ethän sie taija mikkää oikia kauppaneuvos ollakaan."

Tuo lausahdus kannattaa painaa mieleensä, sille voi vielä löytyä käyttöä.


[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]