[ Matkareitti ]



Limingan aamusumua.


Kärsämäen liikenneympyrään 45 km.


Oy Haka-Woods Ab.


Puutavaraa lähdössä Venäjälle ja Aasiaan.


Neiturin kanava lännen suuntaan.


Ja itään.


Kivisalmen silta.


Kivisalmen kievari.


Pohjois-Konnevesi.


Rautalammin lentoturmien muistokivi.


Turmien uhrit.


Kyyvesi.


Tulevien sotureiden alkeisoppilaitos?


Puomi, johon Mannerheimin adjutantti
aina kiinnitti isäntänsä Käthy-nimisen ratsun.


Mannerheimin työhuone.


Vieläköhän tuolta sikarilaatikosta
löytyisi kunnon havanalainen!


Operatiivisen osaston maavoimatoimisto.


Karttoja tarvittiin.


Päämajan pienoismalli.


Viestikeskus Lokki.


Keskuksen puhelinkalustoa.


Keskusneiti.


Sotapojan hiukset eivät taida
olla aivan ohjesäännön mukaiset!


Kuvaaminen ujostutti tyttöä.


Mikkelin tuomiokirkko.


Sankaripatsas 1918 sodassa kaatuneiden muistolle.


Mannerheimin salonkivaunun pohjapiirros.


Surkea näky!


Nyt jollekin pensseli käteen!


Ja ikkunanpesusieni!


Mikkelin tori.


458 km.

24.7.2016

Tällä reissulla on nyt kaksi tarkoitusta: ajella Kuninkaantie Vaalimaalta Turun tuomiokirkolle ja sen jälkeen poiketa Kankaanpäässä tutkimassa vuonna 2005 kuolleen tätini kuolinpesän jäämistöä.

Kuninkaantie on ollut historiallisena kohteena mielessäni jo pitkään. Mutta yllättävän vaikea siitä on ollut saada mitään tietoa. Netistä löytyi muutamia polkupyöräilijöille kohdennettuja tutustumisvinkkejä lyhyistä pätkistä Kuninkaantietä lähinnä pääkaupunkiseudulta, mutta eipä sitten juuri muuta. Minkäänlaista kokonaisuutta niiden perusteella ei pysty luomaan. Mutta sitten Akateemisessa kirjakaupassa pistäytyessäni käsiini osuu motoristin matkailukartasto. Selaan sen kaupassa läpi, ja sieltäpä löytyykin melko kattava kuvaus Kuninkaantiestä tiekarttoineen. Ei muuta kuin kassan kautta kotiin!

Ja se matkan toinen päätarkoitus: Pari kankaanpääläistä ystävääni oli talvella osallistunut tilaisuuteen, joka pidettiin paikallisessa Pettu-Eerikin maaseutumatkailuyrityksessä. Siellä he olivat bonganneet vitriinistä sodanaikaisen kirjeen. Sen oli kirjoittanut tätini - ja samalla tietysti myös äitini - serkku, ja se oli osoitettu tätini ja äitini äidille, minun ennen syntymääni kuolleelle mummolleni.

Otin yhteyttä matkailuyrityksen isäntään, joka vahvisti kirjeen olemassa olon. Samalla hän kertoi jäämistössä olevan valokuvia ja käsitöitä - pitsiliinoja ja seinävaatteita. Esitin hänelle, että olisin kiinnostunut ostamaan jäämistön. Ajatus tuntui hänestä hyvältä. Sovimme myös, että saisin kirjeestä kopion. Päätimme, että kesällä tavataan.

Eli eipä muuta kuin tien päälle!

Kamppeita kasatessani huomaan, että kännykän akku on lähes tyhjä. Edellisiltana se kyllä oli täynnä, mikäs tässä nyt? Lisälataamiseen ei ole aikaa, joten työnnän puhelimen taskuuni. Syötetään sille virtaa sitten myöhemmin.

Aamu on harmaa, ilma kostea ja sumuinen. Limingassa tyynessä säässä leijuva vasta niitetyn heinän tuoksu työntyy sieraimiini. Tällaista ei autossa koskaan koe. Hetken päästä nenääni tunkee pellolle ajetun lietelannan haju. Tällaistakaan ei autossa koskaan koe. Taitaa sitä kolikossa todellakin olla aina kaksi puolta!

Mitään kiinnostavaa valokuvaamisen kohdetta ei silmiini osu. Taitaa olla niin, että olen pitkän nuoruuteni aikana tahkonnut menemään nelostietä sen verran, että kaikki kuvaamisen arvoinen on jo kuvattu. Päätän ajella kahvittelemaan Paakarin Pysäkille Kärsämäelle. Jospa siellä saa kahvittelun aikana vähän virtaa puhelimeenkin.

Kurvaan kahvilan pihaan. Kaivan puhelimen taskustani ja huomaan sen mykistyneen. Ja Paakarin Pysäkkikin on sunnuntaisin suljettu. Eihän tämän nyt aivan näin pitänyt mennä! Kahvipaikkoja kyllä löytyy, mutta mikä helkkari se puhelimen pin-koodi nyt sitten mahtaa olla!? Käykö tässä niin, ettei tältä reissulta kotiin soitella!

Pyörähdän liikenneympyrän kautta Teboilille. Tankkaan pyörän, otan kahvilan linjastolta kahvin ja munkin ja luovun rahoistani kassalla. Kahvihetkeä ryydittää aseman omistajan valitus edellisen myöhäisillan juoksubensojen hankkijoista. Poliisiakaan tällaiset tapaukset eivät hänen mukaansa kiinnosta. Rohkenen olla eri mieltä: uskon poliisin hoitavan hommansa. Syy sille, ettei rosvousta saada kuriin, on maamme lepsu lainsäädäntö. Kerron hänelle jostakin iltapäivälehdestä silmiini osuneesta tilastosta, jonka mukaan varkaudesta langetetut tuomiot ovat viisikymmentä prosenttisesti sakkoja. Juoksubensat luokitellaan ilmeisesti vakavuudeltaan näpistykseksi, josta rangaistuksena on viranomaisen sormenheristys. Sen verran asia jää mielen päälle, että tarkistan illalla faktat Wikipediasta:

Varkaudesta yksittäisrikoksena tuomittiin 3340 henkilöä vuonna 2008. Näistä sakkorangaistuksen sai 1667 kappaletta (50 %), ehdollisen vankeusrangaistuksen 685 (21 %), yhdyskuntapalvelua 166 (5 %) ja ehdotonta vankeutta 744 kappaletta (22 %). Vuonna 2008 mediaanirangaistus näpistyksestä oli 15 päiväsakkoa.

Pihtiputaan Shellillä kytken puhelimen töpseliin. Ottaa kyllä virtaa, mutta samalla kärttää pin-koodia. Ei tämä kyllä ole edes puoli voittoa, mutta jospa tämä tästä vielä hyväksi kääntyy. Ken elää, hän näkee!

Hieman Viitasaaren pohjoispuolelta kurvaan 77-tielle ja sieltä Keiteleen itärannalle, tielle numero 659. Keski-Suomen järviseudun mäkiset maat ja sieltä täältä pilkahtavat vedet ihastuttavat tasamaan poikaa.

Tien reunaan on pystytetty paikannimikyltti, jossa lukee Kymönkoski. Jostakin nimi on tuttu, en vain heti hoksaa mistä. Yht'äkkiä näkyviin putkahtaa teollisuuslaitos: Oy Haka-Woods Ab. Paikannimen mysteeri selviää hetkessä. Tämähän on paikallisen persukansanedustajan, Teuvo Hakkaraisen, perheen sahayritys. Jostakin Hakkaraisen turvapaikanhakijoita, rantaruotsalaisia tai ahvenanmaalaisia koskevista lausunnoista moralistisen mielensä pahoittanut valtamedia on peruspersun väärien mielipiteiden tuomitsemisen ohella tuonut esiin tarpeelliseksi katsomaansa tietoa kansanedustajan taustoista - senkin toki jossakin määrin epäilyttävässä valossa.

Tutkin illalla hotellissa yhtiön verkkosivuja. Sen historiasta kertova teksti on samalla tavalla hykerryttävää kuin T. Hakkaraisen lausunnotkin:

"Oy Haka-Wood Ab on perheyritys, joka on aloittanut toimintansa v. 1962 Permosen Sahan nimellä, ja muutettiin Hakkaraisen Sahaksi 10 vuotta myöhemmin v.1972. Ensimmäisenä sahakoneena toimi vähittäismaksulla ostettu kenttäsirkkeli ja voimakoneena käytettiin samoin osamaksulla ostettua Valmet-traktoria. Sirkkeli asennettiin vuokratontille. Käyttöpääomana olivat aluksi kahden lapsen lapsilisät. Permosen Työväentalo ostettiin v.1965, josta kehiteltiin saharakennus. Vuonna 1967 lisättiinkin käyttöpääomaa rutkasti, sillä sahaajaperheeseen syntyi kolmas poika. Nimi muuttui v.1991 Oy Haka-Wood Ab:ksi yrityksen globalisoitumisen myötä."

"Koko ajan on meidän toimintamottomme ollut: Sahaamme elääksemme, emme elä sahataksemme."

Perus suomalaisen - samalla toki myös perussuomalaisen - miehen liikeyritys! Onnea ja menestystä!

Jossakin vaiheessa Keski-Suomi vaihtuu Pohjois-Savoksi. Maisema pysyy kuitenkin mäkisenä ja hyväpintainen tie mukavan mutkikkaana. Konneveden ja Keiteleen yhdistävällä Neiturin kanavalla palaan takaisin Keski-Suomeen ja Kivisalmella taas uudelleen Pohjois-Savoon ja Rautalammin pitäjään. Onneksi paikallisen väestön kieli pysyy pääosin ymmärrettävänä!

Juon kahvit Kivisalmen kievarissa ja vaihdan tauolla olevan moottoripyöräpoliisin kanssa muutaman sanan ajokeleistä.

Kivisalmessa olevalle saarelle on pystytetty Rautalammin lentoturmien muistomerkki ja tapauksista kertova taulu:

"Talvisota: Aivan talvisodan alkupäivinä 1.12.1939 tuhoutui BL-110 pommikone törmäten Hämeenniemessä polttokallioon Etelä-Konneveden eteläpäässä koko miehistön saadessa surmansa. Kolme Bristol Blenheim konetta oli lähtenyt pommituslennolle Tsalkin alueelle Laatokan koillispuolelle. Huonossa säässä koneiden muodostelma hajaantui. Kaksi koneista laskeutui Joroisiin, BL-110 oli lähtenyt pyrkimään Luonetjärvelle mutta oli joutunut eksyksiin lumimyrskyn ja pimeyden vuoksi. Lopulta kone oli törmännyt Hämeenniemen kärjessä olevaan jyrkkään kallioon murskautuen ja syttyen palamaan. Koneen koko kolmihenkinen miehistö meneyhtyi turmassa."

"Jatkosota: Jatkosodan alussa 2.7.1941 tuhoutui DB-14 pommikoe koelennolla syöksyen Etelä-Konneveteen Lokkisaaren ja Honkasaaren väliin. Turmassa menehtyivät koneen ohjaaja ja lentokonemekaanikko. Kone oli suorittamassa korkeusnousukoetta mutta joutui 7500 metrin korkeudessa syöksykierteeseen, josta koneen ohjaaja ei enää saanut konetta oikenemaan. koneen ohjaaja ja tähystäjä hyppäsivät laskuvarjoilla. Tähystäjänä toiminut luutnantti Lennart Poppius palastui uimalla läheiseen saareen. Koneen ohjaajan puhelinkuulokkeiden johdot olivat sotkeutuneet laskuvarjon naruihin, ja hän oli hukkunut ennen kuin apua ehti paikalle. Koneessa mukana ollut lentomekaanikko syöksyi koneen mukana järveen ja hukkui."

Hörppään kahvit E63:n ja 69:n risteyksessä Koskelon matkailukeskuksessa. Suonenjoen keskustaan minulla ei ole asiaa, joten käännyn 72:lle kohti Pieksämäkeä. Kun Pieksämäki on jäänyt selän taakse, mieleeni juolahtaa, että nyt olisi ollut hyvä tilaisuus käydä tarkistamassa, soiko siellä Pieksämäen asemalla blues. No, jokin toinen kerta sitten!

Ajelen kohti Mikkeliä. Taivaalle on noussut sinimustaharmaita ukkospilviä. Näen salamoiden leiskuvan, jyrinää en kuule, koska korvatulpat täyttävät korvakäytävän tarpeeksi tiiviisti. Saapa nähdä, saako tässä vielä vettä niskaansa.

Haukivuorella kurvaan pienvenesatamaan johtavalle tielle. Eiköhän sieltä kuppila löydy. Löytyy! Ostan ison kupin kahvia ja jäätelötuutin. Pöydässä istuessani minut ympäröi kolme tässä tilanteessa ikävää asiaa: painostava helle, paarmat ja ampiaiset. Kuorin päällimmäisiä vaatekertoja vähemmäksi. Kyyvedellä seilaa pari purjevenettä, ilmeisesti matkalla ei-minnekään.

Työnnän ylimääräiset vaatekappaleet sivulaukkuun. Ajopuseron alle jää ainoastaan t-paita. Niillä pitäisi kyllä Mikkeliin asti tarjeta.

Kurvaan Mikkelin Cumuluksen ylätasenteen parkkipaikalle. Löydän pyörälle suojaisan paikan. Otan sisäkassit sivulaukuista ja päätän tulla lukitsemaan ajopelini tolppaan hieman myöhemmin. Kirjaudun sisään ja kiskon tavarat huoneeseen. Suihkussa käyminen tuntuu ympäristöystävälliseltä teolta!

Suihkun jälkeen käyn puhelimen kimppuun. Ensin laturi kiinni koneeseen ja johdon toinen pää seinätöpseliin. Parin sekunnin päästä minulta vaaditaan pin-koodia kiivaaseen sävyyn. En kuolemakseni muista, onko siinä tehtaan asetus, vai olenko vaihtanut sen. Kokeilen numerosarjaa, jota olen käyttänyt usean salasanan osana. Pieleen meni, kaksi yritystä jäljellä! Näppäilen 1234. Ei onnistu sekään! Kerran vielä. Tunnen, kuinka käteni hikoavat. Neljä nollaa, ja puhelin avautuu! Huh! Läheltä piti! Tutkin vielä syytä akun äkilliseen tyhjentymiseen. Wlan näyttää jääneen päälle asetuksiin. Otan sen pois. Nyt homman pitäisi taas olla hallinnassa.

Tyttären mies soittaa ja kyselee, olenko saanut päivän aikana vettä niskaani. He ovat kotimatkalla Seinäjoen asuntomessuilta, ja vettä tulee koko ajan niin, että auto on välillä pakko pysäyttää. No, minulla on ollut parempaa tuuria. Koko päivän olen saanut ajaa kuivana, vaikka Forecakin ennusteli matkareitilleni rajuilmoja hengenlähtöön asti.

Sopivan keveät seutukamppeet päälle, kamera, lompsa ja piippuvehkeet sortsien reisitaskuihin. Sitten vain kohti Päämajamuseota, jonne ei ole kuin lyhyt kävelymatka.

Tulen koulurakennuksen pihaan. Seinällä lukee koulun nimi: Päämajakoulu. Täällä alakoululaiset saavat varmastikin jämerät sotilaskoulutuksen alkeet! Päämajamuseo on rakennuksen toisessa päässä.

Mikkelin kaupungin webbisivuilta löytyy artikkeli Päämajamuseon historiasta:

Vuonna 1974 avattiin yleisölle Mikkelin keskuskansakoulun opettajainhuoneessa sijainnut ylipäällikön työhuone. Vuonna 1984 valmistui työhuoneen yhteyteen päämajan toimintoja esittelevä valokuvanäyttely. Erillinen koulutiloista erotettu Päämajamuseo avattiin vuonna 1989.

Euroopan unionin aluekehitysrahaston ja opetusministeriön tuella syksyllä 1999 käynnistyneen Mikkeli-Päämajakaupunkihankkeen myötä on museon tilat ja näyttely kunnostettu Arkkitehtitoimisto Lasse Kosunen Oy:n suunnitelmien mukaan. Näyttelyn graafisen ilmeen suunnitteli graafikko Kari Piippo. Laajennettu ja uudistettu Päämajamuseo avattiin yleisölle 4.6.2001.

Ensimmäisen kerran Mikkeli oli päämajan sijoituspaikkana keväällä 1918. Valkoisen armeijan päämaja sijoittautui Mikkelin aseman läheisyydessä sijainneeseen Hotelli Seurahuoneeseen.

Seuraavan kerran Mikkeli oli päämajakaupunkina vuosina 193940 sekä 194144. Mikkeli oli valittu Suomen puolustusvoimien päämajan sijoituspaikaksi edullisen asemansa vuoksi, koska sodanjohdon käsityksen mukaan se oli sopivalla etäisyydellä tulevista rintamista. Päämajan toimintojen keskus oli Mikkelin keskuskansakoulu. Samaan pihapiiriin kuuluneet kolme koulurakennusta oli varattu päämajan käyttöön, kuten myös useimmat mikkeliläiset julkiset rakennukset. Keskuskansakoulun tiloihin asettuivat ylipäällikkö marsalkka Mannerheim sekä muu sodan ylin johto.

Menen sisään ja ostan lipun museoon. Myyjäneito kysyy, haluaisinko tutustua myös Viestikeskus Lokkiin. Sinne olisi oma sisäänpääsymaksunsa. Epäilen, ettei minulla ole aikaa molempiin ja ostan ainoastaan lipun museoon.

Kiertelen huoneesta toiseen. Kovin monta niitä ei olekaan. Kierros ei kestä niin kauan kuin alunperin uskoin. Ehkäpä siellä Viestikeskus Lokissa kannattaisi kuitenkin pistäytyä. Myyjätyttö ehdottaa, että maksaisin yhdistelmälipun puuttuvan hinnan. Erikseen kaksi lippua tulisivat kalliimmaksi. Ehdotus sopii minulle vallan hyvin. Viestikeskus Lokki onkin aivan kulman takana.

Mikkelin kaupungin webbisivuilta löytyy tietoa myös Lokista:

Mikkelissä sijainneen päämajan viestikeskus toimi Naisvuoreen louhitussa luolassa jatkosodan aikana19411944. Se välitti päämajan viestiliikenteen, puhelin- ja kaukokirjoitinliikenteen. Viereisessä luolassa toimi ilmavalvonta-aluekeskus, saksalaisten viestiasema sekä viestikeskuksen henkilökunnan lepotiloja. Lisäksi siellä olivat työtilat ylipäällikkö Mannerheimille sekä hänen lähimmille alaisilleen

Ajatus viestikeskuksen entisöinnistä heräsi 1980-luvun lopulla. Pahoin rappeutuneet rakenteet jouduttiin purkamaan ja tilalle rakennettiin uusi parakki, vastaava kuin tuhoutunut. Uudelleen rakennetun Viestikeskus Lokin avajaisia vietettiin 4.12.1995.

Louhintatyöt saatiin kuitenkin päätökseen vasta välirauhan aikana. Tämän vuoksi päämajan toiminnot jouduttiin sijoittamaan Naisvuoren läheisyydessä olevaan kansakouluun. Talvisodan aikana päämajan viestikeskus toimi koulun kellarissa.

Välirauhan ajaksi päämajan toiminnot siirrettiin Helsinkiin. Euroopan sotilaspoliittinen tilanne oli hyvin epävakaa eikä välirauhakaan kestänyt kuin kesään 1941 asti. Toukokuussa 1941 oli aloitettu valmistelut päämajan siirtämiseksi uudelleen Mikkeliin. Käsky päämajan siirrosta Mikkeliin annettiin 24.6.1941.

Mikkelin keskuskansakoululta löytyivät työtilat ylipäällikölle ja muulle sodan johdolle. Päämajan johdolliset viestiyhteydet kulkivat viestikeskuksen kautta, josta käytettiin peitenimeä Lokki.

Radioliikenne hoidettiin Mikkelin ympäristössä olevan radioaseman kautta. Lokissa henkilöstövahvuus oli 100130 henkeä, pääasiassa lottia. Lotat vastasivat puhelunvälityksestä ja kaukokirjoitinyhteyksistä. Tekniikasta vastasi Posti- ja lennätinlaitoksesta komennetut ammattilaiset, jotka toimivat sotilasvirkamiehinä. Henkilöstö työskenteli kolmessa vuorossa ja kussakin vuorossa oli noin 30 henkeä.

Lokkiluolan suulla tyttö tarkistaa lippuni. Kiertelen luolaston. Vaikuttaa siltä, että tämän näyttelyn pystyttämiseen on käytetty huomattavasti enemmän aikaa ja tarmoa kuin Päämajamuseossa. Kiertelemiseen kuluu tunteroinen.

Ostan kioskilta suklaatuutin ja istun Mikkelin tuomiokirkon puistoon nauttimaan hankinnastani samalla kun ihastelen kirkkoarkkitehti Josef Stenbäckin luomusta. Punatiilinen kolossi rakennettiin vuosina 18961897. On siinä ollut muurareilla ja hanslankareilla arbeetia, varsinkin kun rakennusaikataulukin on ollut melko kireä! Vesi- ja homevaurioitakaan tuskin on ilmaantunut.

Puistossa seistä jököttää myös 1918 sodan muistopatsas. Kummankohan puolen muistoksi se on pystytetty? Voittajan kai.

Kävelen hissukseen helteisen kaupungin keskustan läpi kohti rautatieasemaa. Mannerheimin salonkivaunu pitää toki nähdä. Ja siellähän se on, Mannerheimintien varrella, aseman päärakennuksen vieressä.

Mannerheimin salonkivaunu on virallisesti Rautatiehallituksen virkavaunu A 90. Se otettiin käyttöön 13. 6. 1930. Marsalkan käytössä vaunu oli vuosi 1939 - 1946. Salonkivaunu liitettiin tavalliseen pikajunaan tai Mannerheimin esikuntajunaan, johon kuului veturin ja salonkivaunu lisäksi kaksi makuuvaunua, ravintolavaunu, konduktöörin vaunu, 1 - 2 autojenkuljetusvaunua ja sotien aikana ilmatorjuntavaunu. Salonkivaunullaan Mannerheim teki yli sata matkaa, yhteensä lähes 80000 kilometriä. Matkat olivat lähinnä neuvottelumatkoja eri rintamanosille.

Nykyään vaunu on avoinna yleisölle ainoastaan yhtenä päivänä vuodessa: 4. 6., Puolutusvoimain lippujuhlan päivänä, joka on myös marsalkan syntymäpäivä.

Tuo konduktöörin vaunu esikuntajunan yhteydessä hieman kummastuttaa. Pitikö matkalaisilla todella olla matkaliput? Ja jos niin oli, saihan marsalkka varmasti eläkeläisalennuksen?

Mutta, mutta, mutta....... Vaunu on upotettu jonkilaiseen betonikaukaloon, seinämaali on pahasti rispaantunut, ja ikkunat ovat sanalla sanoen paskaiset. Salonkivaunun kunto on todellinen häpeätahra Mikkelille!! Kuka asiantilasta lienee vastuussa? Ei kai vain kaupunginvaltuusto, jonka jäsenet ilmoittautuvat rinta rottingilla kantamaan surkeudesta poliittisen vastuun? Hyi helkkari!!!!!

Nälkä alkaa kaivaa elinvoimaa. Istun Cumuluksen Huviretki-ravintolan ulkopöytään ja tilaan hampurilaisen. Ei olisi pitänyt! Pihvi on jotensakin kelvollinen, mutta sämpylän väliin on ängetty porkkanaa, kaalia ja herra ties mitä whatnotia. Maku on sen mukainen - eli hirveä!

Menen huoneeseeni ja käväisen suihkussa. Televisiosta tulee juuri saamelaisuutiset: Oddasat. Uutistoimittaja on mustaan pukuun pukeutunut nuori mies, jolla on oudosti leikatut hiukset. Niska ja ohimot on leikattu paljaaksi, päälaelle on jätetty kuontalo. Vähän niin kuin poika olisi läjäyttäntyt lehmänpaskan päähänsä. Tuon voisi vielä jollakin tavalla sietää, mutta uutiset ovat yhtä ja samaa itkuvirttä ja virsikanteleen soittoa. Varttitunnin ajan toimittaja luettelee, mitä kaikkea Suomen, Ruotsin ja Norjan viranomaiset ja poliitikot ovat taas tehneet alkuperäiskansan oikeuksien polkemiseksi. Tuntemani saamelaiset ovat mielestäni aivan tolkun väkeä, joiden saamelaisidentiteetti on toki voimakkaampi kuin minun pohjois-pohjalainen vastaava. Mutta he ovat valmiita myöntämään, etteivät heidän asiansa mitenkään huonolla tolalla ole. Päinvastoin, he ovat aivan tyytyväisiä elämäänsä. Mutta mistä ihmeestä näitä Oddasatin ja Saamelaiskäräjien kellokkaita sikiää?!

Olen ottanut iltalukemiseksi mukaani Erno Paasilinnan ja Antti Tuurin yhdessä kirjoittaman kirjan "Isoa Inaria kiertämässä". Muistelen kirjan edelliseltä lukukerraltani Paasilinnan kommentoineen saamelaisia ja heidän otatuksiaan. Kaivan oikean sivun esille saman tien. Näin Paasilinna kirjoittaa:

"Nykyisten saamelaisten keskinäinen eripuraisuus ja eduntavoittelu on vihdoin saavuttanut kaikki ne typeryyden asteet, joilla he itse toisiaan kampittavat. Heidän eri järjestönsä ja kuppikuntansa ovat avoimella sotajalalla keskenään ja yrittävät kukin vuoralloaan saada yliotteen.

Paikalliseen suomalaisväestöön nähden saamelaiset eivät enää ole mitenkään alistetussa asemassa vaan pikemminkin jo etuoikeutettuja. Valtio on runsaskätisesti avustanut heitä rakentamaan uusia omakotitaloja ympäri Lappia, mistä työttömät suomalaiskurjat eivät voi uneksiakaan. Saamelaisten sisäpiiriin on noussut hyvinkoulutettu yläluokka, melkoinen joukko maistereita ja tohtoreita, joille menneiden riistokausien esiinkaivaminen ja jatkuvan sorron julistaminen on hyvätuloinen leipävirka, joka lisäksi korostaa heidän omaa julkista statustaan."

Jostain syystä en nyt jaksa asiasta sen kummallisemmin riehaantua. Mutta ehkä kuitenkin pieni neuvo pääkaupunkiseudun city-saamelaisten kellokasporukalle: Nyt äkkiä säpikkäät jalkaan ja tallustelemaan hetkeksi Hangon Tulliniemeen. Sen jälkeen voi huoleti julistaa Tulliniemestä pohjoiseen olevat maamme osat saamelaisten ikiaikaisiksi nautinta-alueiksi, joiden vesiin, maihin ja metsiin lantalaisilla ei ole mitään oikeuksia.

Lähden vielä käväisemään torikahvila Marskissa iltakahvilla. Torin viereisellä kadunpätkällä on parkkipaikka mopoille ja moottoripyörille. Parkkipaikan vieressä taas on Mikkelin poliisilaitos. Mopopojat keulivat kilpaa kadulla. äkkiä homma rauhoittuu hetkeksi - kulman takaa ajaa näkyviin poliisimaija. Näyttääpä poikien varoitussysteemi toimivan!

Puoliyön maissa ulkolämpötila on + 25 astetta. Onneksi huoneessa on ilmastointi, ja se toimii!


[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Seuraava sivu ]