Leppoisa tunnelma kannella.


Tuolla alhaalla täytyy tapahtua jotain
kiinnostavaa!


Helin niemenkärki.


Hotelli Blick.


Huone.


Vessa.


Ei tuohon suuntaan.


Eikä tuonnekaan.


Puolan vanhuksissa asuu elämänilo.


Laivaston vuosipäivän seppeleitä.


Siinä on Gdynian sesseillä tavaamista
mitä tuossa kielletään tekemästä.


Satamakadun väkeä.


Lisää porukkaa.


Mikä ei kuulu joukkoon?


Pennuilla on hauskaa altaassa.


Ja trampoliinilla.


Hetki ennen ukonilman puhkeamista.


Laivareitti.

15.8.2010

Tyydyttämättömiä rasvoja, sokeria, suolaa, vahvaa kahvia ja elimistölle haitallisia karsinogeenejä sisältäneen herkullisen aamiaisen jälkeen vetäydyn kannelle tupakoimaan. Haen vielä lisää kahvia. Nyt pitäisi keksiä, miten saa tapettua aikaa iltapäivään saakka, jolloin täräytetään Gdynian rantaan.

Yläkerran isäntä tarjoaa parasta mahdollista viihdettä antamalla aurinkonsa paistaa pilvettömältä taivaalta niin hyville kuin minullekin. Ei muuta kuin melanoomaa härnäämään.

Nautin sisällöltään aamiaista vastaavan, tosin hieman runsaamman lounaan. Taas kannelle juomaan litra kahvia. Mukavan vaivatonta tämä moottoripyörämatkailu nykyään!

Muutaman tunnin päästä Helin niemi jää jää ahterin taakse, ja laiva ajaa aallonmurtajien välistä satamaan. Nyt kamppeet kasaan ja vähän äkkiä!

Olen hyvissä ajoin painanut mieleeni katujen nimet, jotka vievät minut helpoiten hotelli Blickiin kaupungin keskustassa. Kilometri satamasta ja olen täysin eksyksissä. Gdynian teknisen- ja liikennetoimen johtaja ei ole tullut ajatelleeksi, että kaupunkia tuntemattoman olisi helpointa löytää määränpäähänsä, jos risteyksissä olisi katujen nimet merkattuina!

Löydän itseni linja-autoasemalta. Päätän käydä kysymässä paikallisilta neuvoa. Onnikkalaiturilla seisoo joukko nuoria naisihmisiä. Kun he näkevät minun lähestyvän, lauma hajoaa kuin kanaparvi. Terminaalin ovella seisoskeleva joukko pakenee sisätiloihin. Hienoa! Täällä vielä mielletään motoristi ennalta arvaamattomaksi uhaksi, joka voi turvautua vaikka väkivaltaan tavoitteisiinsa päästäkseen. Näinhän meilläkin oli vanhoina hyvinä aikoina. Kun meni mustissa nahkoissa ja kypärä päässä Esson baariin kahville, tytöt tekivät kiltisti jonossa tilaa kahvilan myyjättären piileskellessä kassakoneen takana. Nyt ne samat silloiset tytöt, tätä nykyä kumaraselkäiset mummot, kiilaavat rollaattoreillaan kahvijonon kärkeen häijy kiilto silmissään. Mihin tämä maailma on oikein mennyt! No, joka tapauksessa täällä minä olen linjuriaseman kiistaton kunkku!

Yläkouluikäinen poika tulee kysymään, puhunko englantia. Vastaan, että sitähän minä tässä juuri yritän tehdä. Poika sanoo, että luokkakaverin isoveljellä on samanlainen GS-bemari kuin minullakin. Onko pyörä hyvä, mistä olen tulossa, minne menossa, mitä mieltä olen Puolasta ja pidänkö puolalaisista? Vastailen kysymyksiin mielestäni siinä järjestyksessä kuin ne esitettiin. Näytän samalla kaupungin karttaa ja kysyn, tietääkö nuori mies, missä hotelli Blick mahtaa sijaita. Tietää ja neuvoo tien kahdesti, molemmilla kerroilla samalla tavalla. Kiitän ja mietin, pitäisikö teletapille vielä tarjota tupakka. En kuitenkaan tarjoa. Poika lähtee mutta kääntyy vielä:

- "We Poles are nice and proud people!"
- "I know, dziekuje bardzo!"

Ajan pojan antamien ohjeiden mukaan, mutta hotellin kyltti ei satu silmään. Kurvaan parkkipaikalle ihmettelemään. Bongaan autossaan istuvan miehen, joka tarkkailee touhujani. Otan kypärän päästäni ja kävelen kohti autoa valmiina kohtaamaan ihmisen. Mies huomaa aikeeni ja valuu istuimellaan niin alas, että vain kalju jää näkyviin. No ei sitten!

Mutta sitten alkaa taas tapahtua. Jalkakäytävällä takkuista monirotukoiraa taluttava nainen kääntyy minua kohti, hymyilee leveästi ja puhua posmittaa puolaa. Kun tulee minun vuoroni osallistua dialogiin, tervehdin häntä puolaksi ja toistelen useaan kertaa hotelli Blickiä. Nainen ihmettelee hetken, puhkeaa sitten valtaisaan puhetulvaan ja pyörittää kädellään ympyrää. Hetki menee minullakin ihmetellessä kunnes tajuan, että minun täytyy kiertää kortteli myötäpäivään. Kiittelen.

Juutun kaksiin liikennevaloihin, mutta seuraavassa risteyksessä huomaan hotelli Blickin valokyltin. Hotellin oven edessä seisoo äskeinen nainen koiransa kanssa, on ilmeisesti oikaissut pihojen kautta. Ja puhetta piisaa samalla kun hän osoittelee kylttiä ja ulko-ovea. Ymmärrän kerralla hänen sanomansa: "Hyvä herra moottoripyöränkuljettaja, tässä on tiedustelemanne hotelli Blick, kuten voitte huomata yläpuolellanne olevasta neonvalosta. Hotellin pääovi on osoittamassani suunnassa!" Ei se tuo puolan kieli loppujen lopuksi niin kovin vaikeaa olekaan! Kiittelen suomeksi, puolaksi ja englanniksi. Menen sisään rouvan osoittamasta ovesta.

Kirjoittaudun sisään hotelliin. Respan tyttö antaa minulle huoneen avaimen ja selittää, miten saan pyörän alakerran talliin. Samalla hän pahoittelee, ettei hotellin ilmastointi toimi. Käyn hakemassa kamppeeni ja lukitsen pyörän. Sisällä huoneessani puhkean pahoittelemaan ilmastoinnin puutetta respan tyttöäkin enemmän. Ulkona lämpöä on kolmisenkymmentä astetta, sisällä varmaan tuplasti se.

Heitän ajokamppeet päältäni; tuntuu siltä, että vähemmälläkin tarkenee. Jonkinlaista ilmanvaihtoa tänne kyllä pitäisi saada. Tutkailen ikkunamekanismia. Näyttää siltä, että se aukeaa vain pystysuunnassa. Se ei paljon tilannetta helpota. Huomaan karmissa kaksi salpaa, jotka puolalainen ikkunainsinööri on yrittänyt piilottaa mahdollisimman hyvin. Avaan salvat ja saan ikkunan avatuksi normaalilla suomalaisella tavalla ja vielä täysin selälleen. Olo helpottuu heti.

Vasta nyt havahdun tutkimaan huonetta. Se on siisti, samoin vessa. Pöntönkanteen on kiedottu jokin paperilappu, jotain siinä lukeekin. Varmaan kehotus nostaa kansi ennen asioille ryhtymistä. Jaa, no eipä siinä muuta kuin kerrotaan, että istuin on puhdistettu ja desinfioitu.

Käyn suihkussa ja juon pullollisen taskulämmintä vettä, jota näkyy toimitetun huoneeseen. Janoisena ei kannata olla turhan nirppanokkainen.

Ajan pyörän talliin. Kysyn respan Agnetalta, mistä nälkäinen reissumies löytäisi hyvän ruokapaikan. Agneta sanoo hotellin kokin olevan taitavan ja myös omistavan moottoripyörän. En oikein ymmärrä, miten nuo kaksi asiaa toisiinsa liittyvät. Ennen kuin ehdin sanoa mitään Agneta pujahtaa keittiöön ja palaa takaisin kolmen miehen kanssa. Suurikokoisin kavereista osoittautuu kokiksi. Hän ei puhu sanaakaan englantia, mutta Agneta toimii tulkkina. Käy ilmi, ettei kokilla oikeastaan moottoripyörää ole vaan skootteri. Sillä hän kuitenkin on aikeissa ajella seuraavalla viikolla Belgiaan. Kaveri posmittaa Agnetalle pitkäänsä, välillä kaikki neljä kääntyvät katsomaan minua. Englanniksi kääntäminen käy kuitenkin vikkelästi: kokki haluaisi tarjota minulle paistettua lohta, jos minulle sopii. Sopii kyllä!

Siirryn ravintolan puolelle. Agneta tulee ja kattaa pöydän. Hetken päästä hän tulee uudelleen ruoka-annoksen kanssa. Lohimedaljongit ovat todella maukkaat, lisukkeet samoin. Yhtään ei tunnu pahalta, ettei kalaressukka enää koskaan päässyt kutujokeensa. Pyydän Agnetalta laskun. Hän katsoo minua hieman pitkäänsä ja sanoo, ettei maksa mitään, kokkihan lupasi tarjota. Vastaan, että menettely sopii minulle oikein hyvin, minä vain ymmärsin kokin tarjouksen suositukseksi. Kiittelen kovasti.

Päätän heittäytyä Gdanskin hurjaan, tosin vielä varhaiseen, yöelämään. Haen kamerani. Ennen lähtöä soitan kuitenkin Agnieszkalle, yhteisten Comenius-projektien puolalaiselle kollegalleni. Aga ja Pavel lapsineen ovat rantalomalla muutaman kymmenen kilometrin päässä. Sovimme treffit seuraavaksi iltapäiväksi Gdanskin vanhaan kaupunkiin Neptunus-patsaalle.

Lähden kiertelemään kaupungille. Käännyn hotellin nurkalta summassa johonkin suuntaan. Osun kirkolle, joka vastaa mielikuvaani sosialistisen realismin ajan arkkitehtuurista. En minä tähän suuntaan halua. Käännyn kadunkulmasta. Näkyviin putkahtaa monikymmenkerroksinen harmaa rakennushirviö. Ei tännekään. Palaan hotellille ja kysyn Agnetalta, mihin tästä oikein kannattaisi suunnata. Agneta selittää tien satamaan, siellä kaikki ovat tällaisena kauniina sunnuntai-iltana. Satamassa kuulemmma soittaa lisäksi kuuluisa varsovalainen rokkibändi. No, sinne sitten!

Sataman suunnassa kaupunkikuva muuttuu paljon mukavammaksi. Ihmisiä on todella paljon liikkeellä, helle on ajanut kaikki ulos sisätiloista. Huomio kiinnittyy kahteen asiaan: Puolalaiset naiset ovat hyvässä trimmissä, viehättävän näköisiä omalla persoonallisella tavallaan, eikä pukeutumisessakaan löydy huomautettavaa. Miehet sen sijaan - nuoret miehet eritoten - ovat velton näköisiä, kaljamahaisia rötkäleitä. Adidas-verkkareiden vyötärö on järkiään valunut eturessun alle, ja paitakin on sattunut jäämään kotiin. Kun naapurivaltioon sattuu johtohommiin joku uusi, sopivan luonteinen Aatu tai Jooseffi, tämän maan valtaaminen ei taaskaan ole vaikeaa!

Kaiken lisäksi nämä röllykät ovat kansoittaneet kaikki sataman penkit. Seisoskelen ja katselen ohi soljuvaa polakkivirtaa. Vedän vatsan sisään näyttääkseni, kuinka salskealta eilispäivän suomalainen nuori mies näyttää. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää, etten tainnut kuitenkaan tehdä aivan unohtumatonta vaikutusta alkuasukkaisiin.

Kivetyn aukion keskellä on röykkiö seppeleitä. Seppelenauhoista en saa mitään selkoa. Kysyn vastaan tulevalta pariskunnalta, mitä täällä oikein on juhlittu. He sanovat, että edellisenä päivänä on vietetty laivaston vuosipäivää. Seppeleet on laskettu juhlan yhteydessä.

Rokkibändi kiipeää lavalle samaan aikaan kun taivaalle kiipeää todella synkkiä ukkospilviä. Rokkarit ehtivät soittaa pari piisiä kertosäkeineen kun taivas aukeaa. Kaatosadetta säestää taukoamaton jyrinä ja salamoiden leiskunta. Onneksi ehdin hypätä satamaravintolan ovikatoksen alle suojaan. Sinne ryntää myös joukko paikallisia. Vanhempi herrasmies sanoo minulle jotain. Huomatessaan, etten ymmärrä, hän toistaa sanottavansa ja työntää kätensä katoksen alta ulos sateeseen. Minäkin työnnän omani ja sanon, että ei taida ihan tähän hätään tämä valuminen loppua. Mies nyökyttelee. Taas kommunikoitiin ihan ymmärrettävästi ilman yhteistä kieltä. Tämähän on helppoa kuin heinänteko!

Konserttia ei kuulutuksen mukaan jatketa. Pujottelen katosten alla takaisin hotellille, enkä juurikaan kastu.

Agneta istuu vielä respassa. Kysyy kastuinko. Vastaan, että pikkuisen on paita olkapäistä nihkeä, en muuten. Saan Agnetasta juttuseuraa illan pimeyteen. Hän on innokas puhumaan englantia, koska kuulemma saa siihen niin vähän mahdollisuuksia. Aikakin kuluu mukavammin, koska joutuu joka tapauksessa istumaan respassa aamuun asti. Yövuoroon kuuluu myös vahtihommat sekä kiinteistöstä ja omaisuudesta vastaaminen. Katson puoli toista metristä hentoa vartta ja sanon toivovani, etteivät potentiaaliset rosvot olisi kovin runsaslukuisia eikä suurikokoisia. Tyttöä naurattaa. Agneta tarjoaa kahvia termoksestaan ja avaa ulko-oven. Sisään virtaa ukkosen viilentämää ilmaa.

Kysyn, miltä Agnetasta tuntuu elää puolalaisena Puolassa. Minulle käy selväksi, että puolalaisten nuorten ja nuorten perheiden elämä on niukkaa, ankeaa ja näköalatonta. Siinä syy parin vuosikymmenen ajan jatkuneeseen maastamuuttoon, Israelin kansan pakoa Egyptistä muistuttavaan exodukseen. Ihmettelen Agnetalle hänen raamatullisia sananvalintojaan ja kysyn, missä hän on englantinsa oppinut - israelilaisessa kibbutsissa? Sanoo puhuvansa englantia puhtaasti koulupohjalta, ulkomaanmatkat eivät ole vielä edes haaveissa.

Kysyn saanko tarjota kiinteistö- ja omaisuusvastaavalle wiskin. Agneta sanoo baarin olevan kiinni. Ei kun omistani. Haen pullon huoneesta ja kaadan Agnetalle parin sormen verran Kilbeggania - itselleni kämmenen leveydeltä.

Agneta kertoo miehensä olevan kokki viereisessä hotellissa. Kun molemmat ovat vuorotyössä, siinä on omat hyötypuolensakin: sopivilla, ei päällekkäin osuvilla työvuorojärjestelyillä tyttärelle ei tarvitse hankkia hoitopaikkaa. Ja isovanhemmat auttavat aina tiukan paikan tullen. Ikävää on se, ettei perheellä juurikaan ole yhteistä aikaa.

Juttelemme vielä hetken niitä näitä. Sitten sanon meneväni nukkumaan. Agneta kysyy, voidaanko jutella seuraavanakin iltana, hän on silloinkin yövuorossa. Minulle se sopii mainiosti.

Toivottelen olosuhteisiin nähden hyviä öitä. Agneta pelkää nukahtavansa wiskin jälkeen. Lohdutan, että kyllä rosvot sitten varmasti herättävät.

Jätän ikkunan yöksi selälleen auki.

Päivän video.


[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]