Muistin tueksi!


Kaartimon rajanylityspaikalla.


Tuo on varmaan tarkoitettu noudatettavaksi.


Lehtovaaran muistomerkki: "Tällä
paikalla ammuttiin talvisodan
ensimmäiset laukaukset
30.11.1939. Korpisoturiaseveljet".


Matti oli kunnon vartiomies!


Paukuttajavaaran muistomerkki.


Raatteen tiellä.


Tien pää.


Vanha vartiotupa.


Uusia rajavartioston asuinrakennuksia.


Raatteen vartiotorni.


Raatteen tien ensimmäinen
puolustusasema Myllypurolla.


Ei kovin kummoinen puolustuslinja.


Lumikasa sopii talvisotamatkailun
henkeen.


Purasjoen puolustuslinja.


Purasjoki.


Purasjoen taisteluhautoja.


Likoharjun talo ja täytettyyn
kaivoon istutettu pihlaja.


Raatteen tien taistelujen muistomerkki:
"Tämä muistomerkki on pystytetty
Raatteen tien vv. 1939-1940
käytyjen kunniakkaiden taistelujen
muistoksi - Korpisoturiaseveljet (11.8.1963)".


Venäläinen muistomerkki. Pystytetty 19.9.1994.
Patsaan jalustassa on venäjän- ja
suomenkielinen teksti: "Isänmaan pojille -
sureva Venäjä."


Raatteenportti.


Museon multimediahuone.


Näkymä Raatteen tieltä 70 vuoden takaa.


Samoin tässä.


Sotakrääsää.


Kärsineempää sotakrääsää.


Talvisodan monumentti.


Noin 20000 kiveä muistuttamassa sodan
uhreista ja kärsimyksistä.


"Avara syli".


Muistolaatta.


Tyynelä.


Pysähdys Haukilassa.


Haukilan tila.


Kuomanjoki - Talvisodan Thermopylai.


Kuomanjoen muistomerkki: "Mänttäläiset
aseveljet Sulo Aalto
26.12.1939, Erkki Huttunen 4.1.1940."

23.5.2009

Edellisen illan pitkään venyneistä kehityskeskusteluista huolimatta olo ei tunnu kovinkaan tahmealta.

Menemme päärakennukseen aamiaiselle. Tiskarisakut pistelevät jo puuroa poskeensa iloisina poikina. Käy ilmi, että toisella heistä omistaa kesämökin Rovaniemellä ja viettää kaikki kesänsä Suomessa. Kielellä pyörii kysymys kesämökin tiskausjärjestelyistä, mutta jätän kuitenkin kysymättä.

Ovi käy, ja sisään astuu mies, joka esittäytyy talon isännäksi. Juttelemme niitä näitä. Tietysti puhe kääntyy Talvisodan tapahtumiin. Eero-isäntä kertoo, että venäläisten hyökätessä Lehtovaaraan, hänen Lempi-äitinsä pääsi livahtamaan lasten kanssa karkuun tuomaan sanaa Juntusrantaan vihollisen lähestymisestä. Puuro lautasella jäähtyy kertomusta kuunnellessa.

Karhubongaritkin tulevat aamiaiselle. Kaikki ovat innoissaan eilen näkemistään kontioista. Ja eilen niin tulenarka kansainvälinen selkkauskin osoittaa selviä lientymisen merkkejä.

Alamme valmistella itseämme taas tien päälle. Piipullisen ajan pitää vielä tuijotella peltoaukiolle ja kuvitella joulukuinen pimeys, josta tunkee piippalakkisia ukkoja pistimet ojossa ja pahat mielessä. Puistattaa!

Ajamme Kaartimon rajanylityspaikalle, jossa ei näy niin ristin sielua. Kuitenkin minulla on tunne, että meitä katsellaan rajan toiselta puolelta. Pakko vähän pälyillä ympärilleen! Kumma juttu; kun katselen vaimon kotitalon ikkunasta Torniojoen yli Ruotsin puolelle, samaa tunnetta ei tule. Asenteellinen en toki ole, en ihan varmasti! Varovaisuus vain on viisautta, ei vahingon enne!

Pysähdymme Lehtovaaran muistopatsaalla. Hieman edempänä on toinen patsas, joka on pystytetty paikalle unohtuneen vartiomiehen muistoksi. Matti Härkösen tilanteeseen eläytyminen saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. On mahtanut nuorella pojalla olla todella karmea kohtalo!

Juntusrannalla käännymme tielle numero 843 ja suuntaamme kohti Raatteen tietä.

Matti Härkösen kohtalo jää askarruttamaan pitkäksi aikaa. Myöhemmin syksyllä tutkin Sota-arkiston nettisivuja. Sieltä löytyy ristijärveläinen Matti Härkönen, jonka syntymäaika täsmää hyvin muistopatsaassa mainitun vartiomiehen ikään. Sota-arkistossa mainittu Matti Härkönen on kuollut vuonna 1945 ja haudattu Ristijärvelle. Olen aivan varma, että kyseessä on sama mies.

Mutta en ole vielä aivan tyytyväinen: Matin vaiheista ei arkisto kerro mitään. Soittelen hetken mielijohteesta Arolan tilalle. Helena-emäntä osaakin tuoda valaistusta asiaan. Kyseessä ovat eri henkilöt. Helena tuntee vartiomies-Matin tarinankin:

Matti oli mukana kolmimiehisessä partiossa, joka lähetettiin tiedustelemaan vihollisen etenemistä. Matti jätettiin vartioon paikalle, jossa muistopatsas nykyään seisoo. Kaksi muuta jatkoivat matkaansa, törmäsivät viholliseen ja joutuivat vetäytymään. Siinä hötäkässä Matti pääsi unohtumaan. Matin puuttuminen huomattiin vasta myöhään illalla. Partio lähetettiin tutkimaan, vieläkö Matista löytyisi minkäänlaista merkkiä. Matti löytyi täysin kunnossa siitä mihin hänet oli jätetty - kunnon vartiomieshän ei toki vartiopaikkaansa jätä. Matti oli kertonut nähneensä ukkoja juoksemassa länteen päin pitkät manttelit päällään, mutta jättäneensä ampumatta, koska oli pitänyt miehiä suomalaisina. Taisi virhearvio olla Matin pelastus!

Helena kertoo Matin selvinneen sodasta hengissä ja käyneen Arolan tilalla hieman ennen kuolemaansa puolisen kymmentä vuotta sitten.

Niin oudolta kuin se saattaa vaikuttaakin, vartiomies-Matin selviytyminen tuntuu helpottavalta kuulla. Mutta mikähän mahtaisi olla sen Sota-arkiston Matin tarina?

Ajelemme hissukseen eteenpäin. Tie on mukavan mäkistä ja mutkaista, eikä päällysteessäkään ole pahempia vaurioita. Nämä taitavat olla juuri ne olosuhteet, joissa sattuu eniten onnettomuuksia keskittymisen kääntyessä liikaa nautinnon puolelle. Vaan tässä nyt ei ehdi joutua onnettomuuteen. Kurvaamme sivutielle ja muutaman kilometrin päästä olemme Paukuttajavaarassa.

Ensin piipullisen mittainen paussi, jonka aikana ehdin ylistää Kaimalle Transalpin kätevyyttä soralla. Sitten pakollinen patsaskuva.

Paukuttajavaaran kyläläisiä ei ehditty evakuoida, vaan he jäivät sodan jalkoihin. 12.1.1940 ilmestyi viholliskoneita kylän ylle. Paukan talon asukkaat hakeutuivat suojaan perunakellariinsa. Lentäjät havaitsivat suojaan pyrkivät ihmiset ja kylvivät pommilastinsa talon pihapiiriin. Perunakellari sai täysosuman, ja 11 ihmistä sai surmansa. Muistomerkki paljastettiin 12.1.2005.

Ja lentäjät varmaankin palkittiin suuren vihollistukikohdan tuhoamisesta!

Raatteen tie aiheuttaa pienoisen ongelman: missä järjestyksessä taistelupaikat kannattaisi käydä kollaamassa? Olisiko järkevää aloittaa Suomussalmen puoleisesta päästä ja edetä Raatteeseen - vain päinvastoin? Yksiselitteisen loogista ratkaisua pulmaan ei oikeastaan ole. Pitää muistaa, että 70 vuotta sitten Raatteen tiellä oli liikennettä molempiin suuntiin: ensin naapuri pyrki kohti länttä ja jonkin ajan päästä sillä olikin jo kova veto itäänpäin.

Katsotaanpa:

Suomalaisten tiedustelu epäonnistui pahan kerran. Raatteen tien suunnassa porrastettua Suomussalmen pataljoonaa vastassa arvioitiin olevan saman suuruinen vihollisjoukko. Tosi asiassa 31.11.1939 rajan yli rynnisti noin 3000 miehen vahvuinen 759JR. Raatteen vartiostolla sitä vastassa oli pari ryhmää. Myllypurolle viivytyslinjalla puolustajia oli pari joukkuetta, Purasjokilinjalla neljä. Taistelevien joukkojen ilmoituksia huomattavasti vahvemmasta vihollisesta ei otettu tosissaan, ja suomalaisjoukoille annettiin jopa hyökkäyskäskykin Vuokkiniemen valtaamiseksi.

Murskaavan ylivoiman edessä ei voitu muuta kuin vetäytyä. Viivytystaistelut kestivät viikon. Venäläisrykmentit 81.Vuor.JR ja 759JR. pääsivät toistensa yhteyteen Suomussalmen kirkonkylässä 7.12. Suomalaiset olivat sytyttäneet kirkonkylän tuleen hieman aikaisemmin ja vetäytyneet järven eteläpuolelle.

Siinäpä se Raatteen tien taisteluiden ensimmäinen vaihe kahdessa kappaleessa!

Ja se toinen vaihe sitten:

Eversti Siilasvuo otti rintamavastuun Suomussalmella 8.12. Mukanaan tuomansa prikaatin ja paikalla jo olevien joukkojen voimin hän päätti ottaa aloitteen haltuunsa, vallata kirkonkylä takaisin ja katkaista samalla venäläisjoukkojen huollolle tärkeä Raatteen tie.

Tilanne oli erittäin kriittinen, sillä Raatteen tietä pitkin kirkonkylää lähestyi vihollisdivisioona (44.D). Suomalaiset pääsivät tunkeutumaan Raatteen tielle Kuomanjoen paikkella 11.12 ja alkoivat ahdistaa kirkonkylässä olevaa vihollista idän suunnasta. 15.12. 44.D törmäsi suomalaisjoukkoihin Kuomanjoella pakottaen ne taistelemaan sekä lännen että idän suuntaan. Tilanne jähmettyi hetkeksi paikoilleen. 44.D, joka tunnetaan myös nimillä "Ukrainalainen" ja "Sininen" divisioona linnoittautui tehokkaasti Raatteen tien varteen, erityisesti Haukilan ja Tyynelän maastoon.

Siilasvuo päätti hyökätä Raatteen tielle useasta kohdasta, palastella vihollisdivisioonan pienempiin motteihin ja tuhota ne.

Hyökkäys alkoi 1.1.1940, samaan aikaan kun kirkonkylässä ja Kiantajärven länsipuolella olleet vihollisjoukot jo pakenivat päätä pahkaa pitkin Kiantajärveä Juntusrantaa kohti.

Siilasvuon strategia puri - 44.D saatiin tuhotuksi lopullisesti 7.12.1940. Nykyarvioiden mukaan vihollisen tappiot olivat noin 9000 miestä.

Tuntuu mutkikkaalta? Millaiseltahan tilanne tuntui rytinän aikoihin tavallisen parikymppisen rivimiehen näkökulmasta, jollainen isänikin tuolloin oli!

Päätämme ajaa ensin suoraan Raatteeseen, koska taivas näyttää idän suunnasta vetäytyvän sadepilviin. Jospa hyvinkin ehdimme käydä itäisimmässä pisteessä ennen sateen alkua. Taistelupaikoista päätämme tutustua niihin, joissa me pärjäsimme ja ne eivät.

Raatteen tie on hyväkuntoinen soratie. Parissa paikassa tosin märkä savi on yllättää.

Puna-armeijan marssiopas ei erikseen mainitse Raatteen tietä, mutta kylläkin Hyrynsalmi - Suomussalmi -tien; toisin sanoen nykyisen viitostien:

Soratietä, pinta lujaa, hiekan ja pikkukivien peittämää. Muutamissa paikoissa on irtohiekka ja pientä kiveä. Tien leveys on 4 - 4,5m. Tien ajettava osa enintään 3 - 3,5m. Koko tien pituudelta on vanhat, melkein umpeen kasvaneet ojat. Bensiiniasemia on: Ristijärvi 1, Hyrynsalmi 3.

Kun yksi pohjoiseen johtavia pääteitä on ollut noin kapea, on helppo uskoa kuorma-auton tai hyökkäysvaunun tukkineen koko Raatteen ajouran.

Tien päässä on kovin hiljaista. Rajavartioston rakennuksen pihassa seisoo muutama auto, mutta ketään ei ole näkyvissä. Yksinäinen koira haukkuu lähistöllä vimmatusti. Voisiko olla, että valtion tuottavuusohjelman hengessä rajan vartiointi on ulkoistettu Mustille ruokapalkalla?

Auringonpaisteessa ilma on sen verran lämminnyt, että puseron saa heittää pois. Päätämme mennä kurkkaamaan vanhaan rajakämppään, joka tätä nykyä on museona. Ovi on kiinni. Ovessa on lappu "Avataan kesällä 2009". Jompi kumpi meillä varmasti on nyt hakusessa: vuodenaika tai vuosiluku!

Venäläisten ilmestyminen Raatteen kylään sai luonnollisesti aikaan täyden kaaoksen kylän siviiliväestön keskuudessa. Useat lähdeteokset mainitsevat kylän pohjoislaidalla sijaitsevan Mieronahon talon tapauksen: Pihasta ryntäsi karkuun hevosen vetämä reki, jossa kyydissä oli talon asukkaita. Mutkassa reki kaatui. Ajomies kampesi reen ylös ja jatkoi pakomatkaa. Ne kyytiläiset, jotka eivät ehtineet nousta uudelleen rekeen, joutuivat vihollisen vangeiksi.

Raatteen kyläläisiä jäi vangiksi yhteensä kymmenkunta. Kaikki palasivat hengissä takaisin sodan loputtua.

Vaan kuinkahan sydämellinen mahtoi olla ajomiehen ja kyydistä tippuneiden jälleen näkeminen?

Jätämme Mustin jatkamaan rajan vartiointia ja lähdemme hiljalleen valumaan takaisin länttä kohti. Myllypurolla pysähdymme ottamaan pikaisesti pari valokuvaa. Ilman tien reunalla tököttävää kylttiä puroa tuskin olisi huomannut.

Purasjoki onkin sitten jo kooltaan täysin eri luokkaa. Soiden pukatessa vielä lumien sulamisvesiä joessa käy vinkerä virta. Joen länsirannan taisteluhaudat ja korsut on pääosin entisöity, mutta luonnontilassa oleviakin sodan aikaisia kaivantoja näkyy siellä täällä. Kiertelemme juoksuhaudoissa ja korsuissa. Ilma alkaa olla taas sen verran lämmin, että on mukava riisua pusakka ja istahtaa piipulliselle.

Purasjoella hyökkääjälle pystyttiin ensi kertaa laittamaan kunnolla kampoihin. Puolustajille alkoi myös käydä selväksi vihollisen paikallisiin maasto-oloihin täysin soveltumaton taktiikka. Venäläiset uskoivat massan voimaan ja kävivät kerran toisensa jälkeen suoraan rintamahyökkäykseen, joka oli pieninkin joukoin mahdollista torjua. Samoin venäläiset uskoivat vodkan voimaan. Taisteluhenkeä nostettiin juottamalla joukot humalaan. Mutta vaikka henki hetkellisesti nousikin, sen lähtö oli myös herkissä kantimissa. Tulokset eivät olleet tappioihin nähden missään suhteessa.

Lyön Transun käyntiin ja kurvaan tielle Kaiman vielä jäädessä tonkimaan jotain taisteluhaudan pohjalle. Tie kulkee läpi tyypillisen kainuulaisen maiseman: vuoron perään soita, harjuja, kangasmetsiköitä ja pikku lampia. Tien eteläpuolella on Likoharjun talo. Se sijaitsee vanha Raatteen tien varressa, hieman etäämpänä nykyisestä tielinjauksesta. Ajan vanhalle tielle ja jään odottelemaan Kaimaa. Hetken päästä kuulen Harrikan sytkytyksen, ja mies pyörineen putkahtaa näkyviin mutkan takaa. Olen jo ehtinyt ottamaan kuvan muistopatsaasta ja talon pihalla olevasta pihlajasta.

Vuoden 1939 lopussa vihollisen elossa olevien rippeiden vetäydyttyä rajan taakse alettiin tutkia, mitä kaikkea tappotantereille oli jäänyt. Likoharjun talon pihassa olevassa kaivossa lojui Puna-armeijan ratsumies hevosensa kanssa. Koska kaatuneiden vihollisten hautaamisessa routaiseen maahan oli muutenkin valtava työ, taistelupari päätettiin jättää sijoilleen. Kaivo täytettiin ja sen päälle istutettiin pihlaja.

Ja elinvoimaiselta pihlaja vaikuttaa vielä tänäkin päivänä, vaikka se lienee imenyt kaivon pohjalle jääneen ylimääräisen kasvuvoiman loppuun jo aikoja sitten.

Sysimusta, sateenkarvainen pilvi yrittää yllättää meidät. Vetäydymme hyvässä järjestyksessä suojaan Raatteen Porttiin. Raatteen Portti esitellään myös Suomussalmen kunnan nettisivuilla:

Raatteen Portti on tehty niin suomalaisten kuin venäläistenkin sotilaitten muistoksi. Se on sodan järjettömyyden, mutta myös sodan välttämättömyyden muistomerkki, sillä sota on välttämätön silloin, kun kallisarvoista, oikeaksi tiedettyä asiaa ei ole muutoin mahdollista puolustaa. Raatteen Portissa, 24 kilometriä Suomussalmen keskustasta, sijaitsee Talvisota Suomussalmella-näyttely, jossa on esillä mm. alkuperäistä esineistöä ja kuvia talvisodan ajoilta. Erikoisuutena Raatteentien pienoismalli ja visiohuone, joka vie kävijän keskelle korpisotaa sekä uutuutena Talvisodan monumentti. Raatteen Portin yhteydessä toimii myös kahvila.

Tuntuu, että tässä on hyvinkin tullut kahvin edestä matkaa tehdyksi. Suuntaamme kahvilaan, mutta sitä ennen nappaan vielä kuvan venäläisten kaatuneiden muistoksi pystytetystä patsaasta.

Vuonna 1992 rakennettu Raatteen Portti on vaikuttava näky: rakennus sulautuu maastoon hyvin, ja sen ulkosivu muistuttaa rikki ammuttua linnoitusta. Olemme ainoat vierailijat museossa. Mutta ennen kierrosta ne kahvit!

Maksan tytölle seitsemän euron sisäänpääsymaksun. Saan kympistä neljä euroa takaisin. Pistän vaihtokolikot taskuuni, enhän toki halua paljastaa iloisesti palvelevan neitokaisen laskutaidon puutteita. Toisaalta pakko myöntää, ettei mikään niin ihmistä piristä kuin pieni vilppi!

Näyttelyvitriineihin on kerätty sodan jälkeensä jättämää krääsää ja romua: on aseita, uniformuja, pakkeja, leipäkortteja, kirjeitä, sotilaspasseja, emaloituja pesuvateja - tavaraa laidasta laitaan! Pariin kertaan kun vitriinit kiertää, saa kyllä jonkinlaisen kuvan sodankäyntiin tarvituista varusteista. Seinillä on autenttisten valokuvien suurennoksia; ne kiinnostavat aina. Parasta näyttelyssä on multimediaesitys: huoneeseen on pystytetty talvista maisemaa muistuttavaa rekvisiittaa pikku kuusineen kaikkineen. Peräseinän skriinillä alkaa videosesitys, jossa taistelutapahtumia on rekonstruoitu. Myös esityksen äänimaailma on tehty valtavan hienosti ja ammattitaitoisesti. Videon loputtua huone pimenee. Korvat nilellä poistumme ulkonäyttelyn puolelle.

Ulkosalla lojuu isomman kaliberin tappokoneita. Kuvaako niiden sikin sokin maastoon jättäminen harkittua, taistelutantereen sekamelskaa, vai odottavatko tykit ja panssarit vielä lopullista sijoituspaikkaansa?

Rakennuksen takaa alkaa Raatteen tien uusin muistomerkki, Talvisodan Monumentti: vuonna 2003 valmistunut kolmen hehtaarin laajuinen kivikenttä, johon on sijoitettu noin 20000 kiveä muistuttamaan sodan uhreista. Kentän keskiosassa on neljästä puukaaresta muodostuva Erkki Pullisen suunnittelema teos nimeltään "Avara syli". Kaarten päällä päällä soi tuulessa 105 vaskikelloa, yksi kutakin Talvisodan päivää kohden.

Kiertelemme kentän ympäri. Tarkkaa lukua kivien määrästä emme ota. Sadepilvien välistä esiin putkahteleva aurinko kiskoo taas pusakat pois päältä. Käännymme takaisin pyörille. Jälkikäteen huomaan, ettei tämäkään reissu mennyt ilman materiaalitappioita: unohdan Biltemasta eurolla ostamani pyörän sivutuen alusläpyskän parkkipaikalle. Sinne sekin meni, suomussalmelaisten hyväksi!

Tyynelässä sadekuuro estää pitemmän pysähdyksen, mutta Haukilassa osumme taas mukavasti sadepilvien väliseen rakoon. Otan Haukilassa pari valokuvaa. Yritän kuvitella, mitä isäni täällä näki 70 vuotta sitten?

Raatteen tien suunnasta etenevä 44.D ei aktiivisesti käyttänyt koko voimaansa päästäkseen kirkonkylässä taistelevan 163.D:n avuksi. Sen sijaan vihollisdivisioona kaivautui siilipuolustukseen Kuomanjoen ja Likoharjun välisellä tienvarsialueella vuoden 1939 viimeisinä päivinä. Siilasvuon strategiana oli saartaa venäläisjoukot useaan pienempään mottiin ja katkaista niiden huoltoyhteydet idän suunnasta.

Haukilan ja Tyynelän alueella oli suurin viholliskeskittymä. Katkaistuaan Raatteen tien suomalaisjoukot aloittivat mottien pehmittämisen. Lisäksi ankara pakkanen kuritti sitä vastaan huonosti varustettuja venäläisjoukkoja - jos toki suomalaistenkin olosuhteet kävivät entistä kehnommiksi. Ennen mottien laukeamista vihollisjoukkojen epätoivo nousi huippuunsa.

Kirjassaan "Suomussalmen taistelut" Hjalmar Siilasvuo kuvaa tilannetta Haukilassa:

"Alkoi pimeässä yössä ennenkuulumaton kiväärien räiske ja pauhina. Ahtaalle joutunut vihollinen ampui ympärilleen. Kuului voimakasta huutoa tuhansista kurkuista, kuoleman pelossa olevan joukon tuskanhuutoa."

Samaa todistaa kirjailija, kenraalimajuri Veikko Karhunen kirjassaan "Raatteen tieltä Turjanlinnaan":

"Haukilan suunnalta kantautui illalla taistelun melua, kiväärituli kuulosti eräänlaiselta kihinältä ja motista ulos yrittävien rynnäkköhuuto kuolinhuudolta. Tänä yönä 44. divisioona lakkasi olemasta."

6.1.1940 44.D:n komentaja Vinogradov tajusi, mitä kello oli lyönyt. Hän yritti tilata rajan takaa itselleen lentokoneen noutamaan hänet turvaan. Konetta ei tullut, ja Vinogradov pakeni häntä suojanneen komppanian kanssa omalle puolelle rajaa. Tätä ei Stavkan (Neuvostoliiton asevoimien pääesikunnan) piirissä aivan suopein silmin katsottu, ja kun syntipukkikin tarvittiin 44.D:n tuhoon, Vinogradov ammuttiin joukkojensa edessä tammikuussa 1940. Saman tien poksautettiin hengiltä Vinogradovin esikuntapäällikkö Volkov ja poliittisen osaston päällikkö Pahomov.

Harasoo!!! Pojat tekivät parhaansa ja katsoivat mihin se riitti!

Eräs vaiettuja Talvisotaan liittyviä pimeitä puolia on venäläisvankien huomattavan pieni määrä. Asiaa valottaa dosentti Lars Westerlund tutkimuksessaan "Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus". Westerlundin mukaan suomalaiset lienevät surmanneen huomattavan määrän antautuneita vihollissotilaita mottien kukistumisen ja vankisiirtojen yhteydessä.

Mikä mahtoi olla syy Geneven sopimuksen vastaisiin, karkeisiin rikkomuksiin? Vaikka Suomella oli hyvin rajalliset mahdollisuudet sotavankien sijoittamiseen vankileireille, ei tunnu järkevältä otaksua, että sotilashierarkian korkeimmilta tahoilta olisi tullut määräys, että vankeja ei oteta. Syy lienee pikemminkin sodan mukanaan tuomassa yleisessä raaistumisessa ja hyökkääjää kohtaan tunnetussa vihassa. Yksittäistä punasotilasta ei pidetty ilman omaa haluaan sotahommiin komennettuna, ideologisesti harhaan johdettuna nuorena miehenä; pikemminkinkin hänen katsottiin edustavan Neuvostoliiton valloitusmentaliteettia, jonka tarkoituksena oli pienen, itsenäisen kansan kukistaminen. Toisaalta täytyy toki muistaa sekin, ettei siinä hötäkässä ehditty pitää oppitunteja Geneven sopimuksista - eikä suomalaisen sotavangin osa puna-armeijalaisten käsissä varmasti ollut yhtään sen parempi.

Westerlund mainitsee tutkimuksessaan tapauksen, joka osoittaa, ettei ihmishengellä sodan mainingeissa suurta arvoa ollut:

Joukko suomalaisia sotilaita seurasi tien sivussa takamaastoon kuljetettavia vankeja. Eräs heistä veti marssivasta jonosta syrjään kokoisensa miehen ja ampui hänet, koska halusi itselleen vangin huopasaappaat. Selitykseksi muille riitti, että "mitäpä se kuollut ryssä huopatossuilla tekisi".

Vastaavanlainen maininta löytyy Mika Kuljun vuonna 2007 julkaistusta teoksesta "Raatteen tie - Talvisodan pohjoinen sankaritarina":

"Eräs komppanianpäällikkö tapasi tiedusteluretkellään paleltuneen vihollissotilaan illalla metsässä, ampui tämän Parabellumillaan ja jatkoi matkaansa. Sissipataljoonan miehet eivät jääneet historiankirjoihin hyväntekijöinä".

Meidän sotareissumme loppuu Kuomanjoella. Alkaa vain tuntua siltä, että eiköhän tämä nyt tässä jo ole. Kaima olisi varmaan ollut valmis ainakin aselepoon jo aikaisemminkin.

Ajamme Ämmänsaaren TB:lle tankkaamaan ja kahvittelemaan. Polttelen piipullisen ulkosalla. Tankille tulee vanhempaa ikäluokkaa oleva herrahenkilö 350-kuutioisella Yamaha XT:llä. Alla näyttää olevan kunnon rupulikumit. Renkaat saavat aikaan jännän mielleyhtymän: tämähän onkin se paikka, josta oikeat enduromiehet aloittivat All Road Tourin useampana kesänä. Kaveri vaikuttaa olevan kahden vaiheilla, tullakko juttusille vaiko ei. Ei sitten tule, säikähti varmaan Kaiman Harrikkaa. Tyydymme nyökkäämään toisillemme.

Puolangalla toiset kahvit. Sade alkaa painaa päälle. Varsinainen kaatosade alkaa ennen Ylikiiminkiin kääntyvää tienhaaraa. Näkyvyys menee lähestulkoon olemattomaksi. Visiirin läpi tien juuri ja juuri erottaa. Jos visiirin nostaa ylös, pisarat iskevät silmiin. Suo siellä, vetelä täällä!

Ylikiimingissä ajan parkkipaikalle. On pakko pysähtyä kysymään Kaimalta, mikä tässä hommassa oikein on niin hauskaa. Itse en sitä enää muista. Ei ole Kaimakaan aivan varma; mutta sen tietää, että kun perse on märkä, miehestä on luonto poissa.

Vanhalla kaupungin rajalla pilvet väistyvät, ja lämmittävä aurinko putkahtaa esiin. Ja niinhän sen pitää ollakin: poutaa kantaoululaisille, maalaisserkut kärvistelköön sateessa!


[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]