[ Matkareitti ]



Martonvaaran kappeli.


Muistopatsas vailla muiston kohdetta.


Martonvaaran hautausmaa.


Liperin laivasto ankkurissa Kirkkolahdessa.


Arvinsalmen lossilla.


Kivisalmen silta.


Muljulansalmi.


Suusalmi. Oikealla Salkolahti. (Eipä juuri
surkeampaa kuvaa voi olla:-(


Punkaharjun harjutie. Nuo pusikot kyllä
menevät ELY-keskuksen piikkiin!


Kesäkahvion pihalla Punkaharjulla.
Pieni on järvi (Laukanlahti),
mutta huono on näkymäkin.


Olavinlinna.


Varjoisa P-paikka Pihlajalahdessa.


Puumalan silta.


Puumalan laivasto.


Kaunis Veera.


Lietveden rantaa.


Mikkelin hotellihuone on ainakin tuplasti
suurempi kuin Kolilla.


Piällysmiesten puattiriähkilöitä.


Tornaattori ja sen pikkuveli.


Mikkelin 24 h torikahvila.


407 km. Kilometrilleen sama kuin eilenkin!

29.7.2014

Aamu valkenee kirkkaana. Sääennuste povaa kyllä lisää ukkosia mutta vasta iltapäivälle.

Syön aamiaisen kaikessa rauhassa ravintolan terassilla. Samalla voi ihastella aamuauringossa kylpevää Pielistä. Komea on! Terassilla on vapaita pöytiä vaikka kuinka monta. Siitä huolimatta vanhemmanpuoleinen herrahenkilö kysyy, voiko hän istua pöytääni. En oikein keksi mitään syytä luvan epäämiseksi. Hän sanoo katselleensa eilen kun ajoin pihaan juuri kaatosateen alkaessa. Vastailen kaikenlaisiin moottoripyöriä ja pyöräilyä koskeviin kysymyksiin. Vieras ymmärtää pian, etten ole oikein juttelutuulella, ja siirtyy ravintolan sisätiloihin.

Edellisen päivän Iltasanomista löytyy aamun piristeeksi hieno kielikukkanen:

".... Kodissa vipeltää kolme erikokoista koiraa, joista yksi on erityisen kova touhuamaan ja haistelemaan. Veera paljastaa, että mustaturkkinen Nessi on hoitokoira; se on hänen miesystävänsä."

Hävetä toki pitäisi pirullista mielenlaatuaan. Mutta minkä sille mahtaa, että toisten kynäilyitä on vain niin mukava tulkita toisin kuin mitä kirjoittaja on tarkoittanut.

Hoitelen itseni ulos hotellista ja suuntaan kohti uusia, huimia seikkailuita.

Päätän mahdollisuuksien mukaan vältellä yksinumeroisia teitä. Niinpä kuutostien sijaan valitsen tien nro 504. Kuutostiehen törmään sitten taas Kiteellä. Mutta se on sen ajan murhe!

Viisnollanelonen on mutkainen ja mäkinen tieura. Lisäksi se on pinnaltaan enemmänkin kuin vain kelvollinen. Aamun vähäinen liikenne tarjoaa mahdollisuuden rentoon kurvailuun. Vettä vain ei näy missään.

Parinkymmenen kilometrin nautiskelun jälkeen silmiini osuu jotensakin oudon näköinen rakennus. Kirkolta se näyttää, mutta vaikuttaa samalla kovin vaatimattomalta. Pitänee pysähtyä ja ottaa asiasta selko.

Mineriittilevyllä vuoratun rakennuksen oveen teipatuista lapuista käy ilmi, että olen pysähtynyt Martonvaaran kappelille ja sen yhteydessä olevalle hautausmaalle. Laput tarjoavat myös tietoa Martonvaaran kappelin historiasta. Päätän kuitenkin olla rasittamatta muistikapasiteettiani. Kierrän pikku lenkin hautausmaalla. Alueen laidalla on muistopatsas, josta ei ainakaan minulle käy selväksi, kenen tai minkä muistoksi se on pystytetty. Takaisin kävellessäni laskeskelen, minkä ikäisinä tänne haudatut ihmiset ovat kuolleet. En tiedä hautausmaita parempia paikkoja päässälaskun harjoitteluun!

Tankki uhkaa tyhjentyä. Ajelen Polvijärven kylän keskustaan ja tankkaan ABC:n automaatista. Haen viereisestä S-marketista jätskin ja vetäydyn koivujen varjoon nautiskelemaan siitä. Alkaa olla jo melko kuuma. Lämpömittaria ei näy missään, mutta helleraja ei kyllä ole kaukana. Polvijärven visiitti saa nyt jäädä suklaatuutin mittaiseksi.

Käännyn tielle nro 502 ja tähtäilen kohti Liperiä. Sotkumassa tien numeroksi tulee 5031. Käsämänsalmen sillalta avautuu komea näkymä Saimaalle, mutta piennar on niin kapea ja liikennettä niin paljon, ettei sillalle pysähtymiseen ole mahdollisuutta. Harmi!

Ylitän ysitien Käsämässä. Joensuuhun tästä on vain 25 kilometriä. Lähellä olisi, vaan kun ei sinne nyt ole mitään asiaa. Jatkan kohti Liperiä. Tie saa numeron 482.

Ajelen hitaasti Liperin läpi. Haen katseella passelia kahvipaikkaa. Sellaista ei kuitenkaan silmiini osu, tai jos osuu, viesti siitä ei välity aivoihin. Pysähdyn sen verran, että saan napatuksi kuvan Kirkkolahdella lilluvista veneistä. Vähään on tyytyminen kun parempaakaan ei ole!

Arvinsalmen lossille on pieni jono ja hetken odottaminen. Kaikki lautalle pyrkijät mahtuvat mukaan. Salmen ylitys on lyhyt, mutta näkymät Saimaalle todella mahtavat. Hienoimmat vesimaisemat avautuvat kun on itse vesillä!

Lossi rantautuu Oravisalon saareen. Paikkaa ei mitenkään kyllä saareksi tunnista, tie kulkee samanlaisten männiköiden läpi kuin missä muuallakin Suomessa. Päätän tarkistaa myöhemmin, tunteeko Wikipedia Oravisaloa lainkaan. Ja jos tuntee, niin millaista tietoa se saaresta saa puristetuksi. Tunteehan se, ja hurjalta saaren historia kuulostaakin:

Oravisalo ilmestyi ensi kerran kartalle, kun Täyssinän rauhassa yksi rajapaikka, Paskoluoto, sijaitsi Oravisalosta vähän länteen. Ensimmäisen asukkaansa kylä sai jo ennen vuotta 1618, vaikka kylää ei mainitakaan. Vielä vuoden 1618 maakirjassa Lassi Varoisen talo laskettiin Oravilahteen kuuluvaksi, vaikka talo oli Oravisalossa. Kylä näyttää toimineen 1600-luvulla porttina lännestä tuleville, sillä monet sinne saapuneista jatkoivat sitten itään. 1695 alkoi maakunnassa kapina. Rääkkylässä se alkoi 1697, kun oravisalolaiset vangitsivat, pahoinpitelivät ja ryöstivät kaksi veronottajaa. Yksi oravisalolainen teloitettiin kapinan jälkiselvittelyissä.

Kivisalmen sillan kautta pääsen takaisin mantereelle. Tämä on sadan kilometrin matkalla ainakin kolmas kyltein "Vihreän kullan kulttuuritieksi" nimetty tienreikä. Joko niitä on todella paljon, tai kun kiva nimi jollekin tielle on keksitty, sitä on päätetty käyttää vähän laajemminkin. Pöljäähän se on mutta minkäs teet!

Kahvihammasta kolottaa jo pahemman kerran. Ajelen Rääkkylään, sieltä varmaan kyllä kahvio löytyy. Vaan kun ei löydy! Perinpohjin turhaantuneena kurvaan takaisin 482:lle mietiskellen samalla Rääkkylää oikein ikävästi kuvaavaa epiteettiä, joka ajan myötä vakiintuisi kansan suussa käytettäväksi pääsanan kanssa. Päivä alkaa jo olla pitkällä, ja ajatus ilman kahvikupillista tökkii. Parhaaksi tai pahimmaksi iskulauseeksi tuntuu jäävän "Rääkkylä - Pohjois-Karjalan persereikä". Tervetuloa vieraisille!

Pysähdyn levikkeelle polttelemaan piipullisen. Levikkeen laidalla on infotaulu, jossa alkuasukkaille on tarjolla tietoa paikallisista karaokeilloista ja lavatansseista. Taulun yläreunassa on myös paikan nimi. Se on Muljulansalmi. Sen täytyy kuvata myös viereistä vesialuetta. Näkymä ei ole häävi, mutta nimi on senkin edestä komea. Nappaan kuvan salmesta.

Tulen kuutostielle. Sitä sitten lännen suuntaan. Kymmenkunta kilometriä tienhaarasta löytyy paikka, jossa kahvintuska varmasti hellittää. Talon päädyssä on isokokoinen kyltti: Leipomo - Kahvio. Ja toinen kyltti kertoo vielä kahvion omistajankin: Kotileipomo Vaittinen Ky.

Helle alkaa ahdistaa heti kun pysähtyy. Jätän kypärän ja takin pyörän päälle, tuskin niitä siitä kukaan vie. Haen sisältä annokseni ja istuudun ulkoterassille. Siinä istuskellessa on mukava seurata kuutostien vilinää. Raskasta liikennettä on paljon. Naapurin poikien autot ovat parantuneet niin paljon, ettei niitä oikein enää tunnista. Kamazeja ei ole näkynyt vuosiin. Mutta varmakin tuntomerkki löytyy: kaksi peräkkäin ajavaa rekkaa, joiden nupit on maalattu keltaiseksi. Bongaan niitä nytkin muutaman. Juon kahvini loppuun ja siirryn piiputtelemaan etäämmäksi terassilta, etten savusta naapuripöydän iäkästä pariskuntaa.

Tulppaan korvani ja napitan takkini. Vielä hard hat päähän, niin matka jatkuu. Naapuripöydän pariskunta kulkee ohitseni. Vanhaherra pysähtyy ja sanoo minulle jotain. Kunnioituksesta ikää kohtaan riisun nöyrästi kypärän ja kaivelen tulpat korvistani. Hän on kiinnostunut kuulemaan, tykkäänkö bemarista. No, kyllähän minä tykkään. Kun tämä asia on tullut selväksi, alkaa puhetulva, jota kuuntelen suu ymmyrkäisenä. Tämä mies tuntuu tietävän kaiken moottoripyöristä. Hän kertoo myös osallistuneensa Tiilimäen TT-ajoihin Porissa 50-luvun puolivälin paikkeilla. BSA ei ollut kilpakoneena oikein mieleen, koska se yleensä hajosi kesken kisan. Triumph oli kestävyydeltään hieman parempi, mutta ehdoton suosikki oli NSU. Jutun jatkuessa lataan piippuni uudelleen; tässä voi nyt hetki mennä.

Jossakin vaiheessa vanha rouva alkaa hoputtaa miestään. Pitäisi päästä jatkamaan matkaa. Kun puhe ei auta, hän tulee, tarttuu puolisoaan käsikynkästä ja alkaa vetää tätä kohti autoa. Mies kömpii kuskin puolelle ja starttaa auton. Avaa vielä ikkunan ja huutelee, että oli hauska jutella. Sen jälkeen sora singahtaa renkaista. Huomaan ajopelin takaluukun reunasta auton merkin: siinä on soikion sisään taiteiltu L-kirjain.

Olipahan kokemus! Harmittaa, etten tullut kysyneeksi herrahenkilön nimeä. Päätän tarkistaa myöhemmin, mitä netistä löytyy Tiilimäen ajoista. Ja löytyyhän sieltä:

Porissa järjestettiin ensimmäiset TT-kilpailut 06.05.1934 ja samana vuonna ensimmäinen Pori-Tampere ajo. Järjestäjänä oli luonnollisesti Porin Moottorikerho ry. TT-rata oli silloin Luvianpuistokadun ja Uudenkoiviston alikäytävän välillä. Rata sijaitsi rautatien kaupungin puolella ja sen runkona olivat nykyinen Satakunnankatu ja Lounainenlinjakatu. Kilpailijoita oli ilmoittautunut 14 ja säätila oli porilaisittain tyydyttävä. Yleisöäkin noin 5.000 maksanutta katsojaa. Vapaakatsojia varmaankin saman verran, johtuen suojeluskunnan ja moottorikerhon välisistä unohduksista.

Viimeiset kisat järjestettiin vuonna 1962. Nykyään vanhasta Tiilimäen TT-radasta ei ole kuin pätkä jäljellä. Osa on jäänyt asutuksen sekä uuden lentoaseman ja rullausteiden jalkoihin. Myös moottoritie on haudannut osan vanhaa rataa alleen.

Tutkailen vielä tulosluettelotkin. Vuoden 1956 ajoissa alle 250 cm2 luokassa on kolmanneksi tullut P. Saarti NSU:lla.

Kesälahden jälkeen käännyn tielle numero 479 kohti Punkaharjua. Tuota pikaa kyltti osoittaa, että olen saapunut piällysmiesten maakuntaan. En muista, että olisin aiemmin tätä tietä ajellutkaan. Todellinen motoristin unelmapätkä; sopivasti mutkaa ja mäkeä, eikä päällysteenkään kuntoa voi moittia! Parissa kohdassa Puruvesikin pilkahtaa näkyviin. Kelpaa tässä kurvailla hiljakseen! Nelonen tuntuu sopivimmalta vaihteelta; vääntöä ja moottorijarrutusta on juuri passelisti.

Juuri ennen Punkaharjua Saimaa putkahtaa hienosti näkyviin. Sopiva levikekin osuu juuri kohdalle. Kaivan kameran esille, mutta laiskuuttani en viitsi nousta pyörältä. Nappaan kuvan. Huonoja kuvia toki on tullut otetuksi ennenkin, mutta kyllä tämä on informaatioköyhyydessään todellinen huippu. Eikä tästä oikein voi syytä vierittää Etelä-Savon ELY-keskuksenkaan niskaan. Vieläkin hävettää!

Ajelen pysähtymättä Punkaharjun kylän läpi. Tai oikeamminhan se on nykyään Savonlinnan kaupungin Punkaharjun kaupunginosa. Poikkean hetkeksi 14-tieltä Punkaharjun harjutielle, tielle numero 4792.

Tämä noin kuuden kilometrin mittainen tienpätkä kulkee kauniissa harjumaisemassa. Vaikuttaa suurin piirtein samanlaiselta kuin Kangasalan harju. Mutta mutta mutta!! Täälläkin männikön keskeltä pukkaa koivuvesakkoa niin tiheästi, ettei näköalaa harjulta Saimaalle juurikaan ole. Ei hyvä! Poikkean harjun kesäkahvilassa hörppäämässä kupillisen ja jatkan matkaani kohti Savonlinnaa.

Juuri ennen kaupungin keskustaa huomaan, että 14-tie kiertää nykyään kaupungin keskustan pohjoispuolelta, pitkin Haapaveden rantaa. Tätä ei ollut vielä muutama vuosi sitten kun olin täällä viimeksi. Koska navigaattorikin tunnistaa uuden tielinjauksen, se osoittaa, että Garminin karttapäivitys on onnistunut!

Ajan Olavinlinnan vastapäiseen rantaan ja otan pakollisen kuvan linnasta. Piiputtelen vielä hetken. Ohitseni kävelee kaksi vanhemmanpuoleista rouvashenkilöä. Toinen heistä tietää kertoa minulle, ettei tässä saa pysäköidä. Pyydän anteeksi ja sanon, etten maalaispoikana asiaa tiennyt. Rouva huomauttaa, että on siinä kyllä kieltomerkkikin. Keskustelun lopputulos 6 - 0 rouvan hyväksi!

Ajan takaisin liikenneympyrään, josta pääsen kiertotielle. Vajaat kaksikymmentä kilometriä ja tielle numero 435 kohti lounasta ja Puumalaa. Pihlajalahdessa pikku pysähdys. Sulkavan keskustan katsastan pysähtymättä. Siitä Puumalaan tankkaamaan pyörä ja ukko.

Liruttelen tankin täyteen ysikasia, käyn kassalla ja laskettelen rantalaiturin kahvioon. Nyt on mahdollisimman iso kahvi ja lasillinen jäävettä enemmän kuin paikallaan. Valitsen kaapista aikuisen miehen kasvisvoileivän. Siinä on suuren, halkaistun ruissämpylän väliin laitettu lehtisalaatin palanen. Lisukkeena on paistettu kananmuna sekä kinkun- ja juustonsiivuja; sitä hyvää 47% emmentalia. Maksan ostokseni ja siirryn terassille. Aurinko paistaa kuumasti, eikä yhtään varjopaikkaa ole vapaana.

Terassin viereiselle parkkipaikalle kurvaa harrikkapariskunta, molemmat omalla päristimellään. Kahvit haettuaan tulevat istumaan naapuripöytään. Nyökkäämme toisillemme, sen kummallisempaan kommunikointiin kummallakaan osapuolella ei nyt tunnu olevan halua. Keskityn sämpylään. Mainio asia, että tämmöisen pystyy syömään siististi, ilman että ketsupit ja majoneesit valuvat pitkin partaa paidan rinnuksille. Jossakin Hesburgerissa tai McDonaldsilla joutuu syödessään aina tarkkailemaan, ettei kukaan vain näe aiheutettua sotkua.

Taivaalle kertyy ukkospilviä. Pariskunta lähtee, ja minäkin muutaman kuvan napattuani heidän peräänsä.

Esteri, sateen jumalatar, iskee kavalasti kimppuuni Anttolassa. Sataa, jyrisee ja salamoi. Vettä tulee siihen malliin, että näkyvyys menee lähes nollaan. Sen verran hankalalta käsikopelolta motskarointi tuntuu, että kurvaan onnikkapysäkille pikku seisokille.

Myräkkä on pian ohi, ja pääsen jatkamaan matkaani. Hakeudun öitsemään Mikkelin Sokos-hotelliin. Huone on tuplasti suurempi ja lähes puolta halvempi kuin Kolilla. Ikkunasta avautuva kulttuurimaisema tosin rajoittuu kadun vastakkaisen puolen talon seinään.

Siistiydyn ja lähden syömään. Pippuripihvi jälkiruokakahveineen pakottaa sulattelukävelylle. Patikoin satamaan tarkastamaan paikkakunnan venekannan. Vaatimaton on, ei voi muuta sanoa! Rannan parkkipaikan ja sen viereisen puistoalueen toiselta puolelta löytyy hieman suurempia aluksia. Hinaajalta vaikuttavan paatin otsalautaan on taiteiltu aluksen nimi. Etäänpää katsottuna siinä mielestäni lukee TURHATORI. Lähempi tarkastelu osoittaa nimeksi TORNATOR.I. Tuohon täytyy liittyä vierasheimolaiselle avautumatonta savolaista huumoria!

Kahvilaa ei satamasta löydy. Kävelen takaisin keskustaan - jospa sieltä iltakahvit vielä saisi. Huonolta näyttää! Kaljajuottoloita ja kebabbipaikkoja on vieri vieressä, kuppilaa vain ei näy missään. Kunnes tulen torille. Siellä seistä jököttää kahvilateltta. Oven yläpuolella oleva teksti mainostaa teltan olevan auki ympäri vuorokauden. Hieno juttu! Minulle toki riittää vähempikin - kunhan nyt on sen aikaa auki, että saan kahvini juoduksi. Istun yhteen teltan ulkopuolella olevista pöydistä. Juon kaikessa rauhassa kahvini ja poltan samalla piipullisen.

Taivaalla lentää suihkukone. Sen peräänsä jättämä valkoinen vana, vaikka se onkin vain hiilidioksidia ja vesihöyryä, herättää minussa aina jonkinlaisen kaukokaipuun. Olisinpa minäkin tuolla, kaikkeen maailmaan matkalla!

Mutta nyt tämä poika matkaa petiin.


[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]