Kelloselän raja-asema.


Autio Sallatunturin hiihtokeskus.


Napapiiri.


Hautajärven luontotalo.


Luontotalon näyttelytila.


En kyllä tykkää noista!


Hyi olkoon noillekin!


Piispajärvi.


Hiljaista kansaa moikkaamaan.


Tuolla ne ovat.


Latokahvila.


Vuokkijärven rantaa.


Tähän asti pääsi hyökkäyshaluisin
iivana Jyrkänkoskella.


Tuo ei meinannut väistää!


Entisöity juoksuhauta.


Vinssi panssariesteiden nostamiseen.


Haupitsi 155 H 17. Noilla me ammuimme
Rovajärven kesäleirillä vuonna 1968.


Saunapata, keittoastia vai paatipunkka?


Aikansa lippulaiva. Hieno vieläkin!


Bisnekset perseellään.


Nurmeksen kirkko.


Puistomaista kaupunkiarkkitehtuuria.


Hotelli Nurmeshovi.


545 km.

10.7.2013

Herään hyvissa ajoin, sadekin näyttää yön aikana tauonneen. Keräilen kamppeeni kasaan ja laitan pyörän ajokuntoon. Juttusille tulee kaveri, joka kertoo olevansa Virosta ja töissä suomalaisessa sähköfirmasta. Hän on kovasti kiinnostunut bemarista ja kyselee niin yksityiskohtaisia tietoja, että minun on pakko luntata manuaalista. Minusta tuntuu, että kaveri on niin perillä pyörästä, että hän tuntee sen speksit paremmin kuin manuaali. Kerron pyörän olevan käsitykseni mukaan luotettava ja on ehdottomasti paras, mitä minulla on koskaan ollut. Pinnistän muistiani bemarin epäkohdista ja kerron, että bensamittari on vaihdettu kaksi kertaa - ensimmäisen kerran pyörän omaan takuuseen ja toisen kerran tehtaan goodwill-takuuseen. Tarkkaa tietoa siitä, miksi tehdas on päättänyt moisen takuun myöntää, minulla ei ole. Luulen sen olevan ovela veto tehtaan puolelta; sen varjolla vältetään kiusallista julkisuutta saavia takaisinkutsuja. Kaveri hyväksyy ajatukseni. Hän kysyy vielä, voiko ottaa pyörästä kylmät tyypit. Lupaan, mutta siirryn samalla pyörän viereen siltä varalta, että saan kiinni, jos tasapaino sattuisikin pettämään. Istuimesta tulee vielä yksi kysymys. Ei, se ei ole alkuperäinen. Geeniperimästäni johtuen hankin Wunderlichiltä alkuperäistä matalamman persejalkaisten penkin. Viron poika vaikuttaa tyytyväiseltä ja sanoo vakuuttuneensa, että gessusta tulee myös hänen pyöränsä. Hän kiittelee saamastaan uskonvahvistuksesta ja tarjoaa vielä tupakan. Kiitän tarjouksesta, mutta sanon pitäytyväni piipussani. Palaveri on täysin ilmainen.

Kurkkaan ravintolasaliin. Isäntä huutelee aamiaisen olevan valmistumassa hetken päästä. Menen takaisin ulos.

Vihdoin viimein aamiainen on valmis. Kaurapuuron keittämiseen oli kulunut todella kauan aikaa. Sanon, etten tiedä mitään niin vastenmielistä kuin kaurapuuro aamiaisella. Isäntä tykkää selvästi huonoa kommentistani. No, kaipa sitä parilla leipäsiivulla, makkaralla ja kananmunalla tien päälle pääsee. Lopetellessani kevyttä aamupalaani sisään astuu venäläinen nuoripari. He menevät tiskille ja isäntä vaihtaa heidän rupliaan euroiksi. Homma näyttää käyvän niin rutiinilla, että tämän täytyy olla päivittäinen askare. Miksi itänaapurit vaihtavat ruplansa täällä? Eikö Sallassa ole pankkia? Ei tuohon varmaankaan mitään hämäräperäistä liity, mutta jotensakin kummalliselta se tuntuu.

Päätän pistäytyä Kelloselän tulliasemalla. Tie on hyvässä kunnossa, eikä liikennettä ole juuri nimeksikään. Yhtä hiljaista on tulliasemalla. Lähden saman tien takaisin kohti Sallaa. Täällä ei yksinkertaisesti ole mitään kiinnostavaa!

Kylän liikenneympyrästä käännyn tielle numero 950, Hautajärventielle, suuntana Kuusamo.

Poikkean Sallatunturin hiihtokeskuksessa. Mahtavat ovat rinteet, mutta tähän aikaan vuodesta paikka on täysin autio. Nappaan pari kuvaa nousematta pyörältä ja jatkan matkaa.

Tie on passelin mutkainen, ja hyvällä päällysteellä matka alkaa taittua. Jospa tässä vielä saisi kurottua aamun viivytykset kiinni!

Napapiirillä sijaitsee Hautajärven luontotalo. Koukkaan pihaan. Kävelen pienen kierroksen ulkoalueella ennen kuin menen tutustumaan luontotalon antiin. Ensimmäiseksi toki pitää nauttia kuppi kahvia ja sokeripulla!

Hautajärven luontotalon näyttely esittelee Oulangan kansallispuistoa ja Karhunkierrosta, jonka aloituspiste on täällä. Tiloissa on myös pieni kauppa, jossa myydään kaikenlaista retkeilyyn liittyvää tavaraa. Mutta tuskinpa tänne kukaan tulee vaellusreissulle ilman omia vaelluskenkiä, makuualustoja tai keittoastioita! En viitsi kysyä myyjältä, kuinka kauppa käy.

Hautajärven kylällä on synkkä historiansa:

Neuvostopartisaanit hyökkäsivät heinäkuussa 1943 Hautajärven Kiviaavalla heinänteossa olleiden aseettomien siviilien kimppuun. Hyökkäyksen kohteina oli yhdeksän ihmistä, joista selvisi neljä. He pääsivät ripeän toimintansa avulla pakoon ja toivat sanan kylään. Kylässä oli muutama sotilas. Nämä hälyttivät Kuusamosta suomalaisen luutnantti Alakulpin erillisjoukkueen.

Partisaaniosasto, jossa oli 70 miestä ja naista paljastui heinäntekijöiden murhan vuoksi. Osaston tehtävä oli ollut eristää Hautajärven siviilikylä ja tuhota se maan tasalle. Näin ei kuitenkaan tapahtunut ja kylä pelastui. Käydyissä kahakoissa kaatui useita partisaaneja.

Alan tehdä lähtöä, piipullinen pitää toki polttaa ensin.

Vedän vähän huolimattomasti hanskan käteeni, ja tuuli pääsee hihan suusta sisään. Vauhtia ei ole vielä juurikaan, joten tuollaisen harmin korjaamiseen ei kannata pyörää pysäyttää.

Ajelen eteenpäin. Tie muuttuu sorapintaiseksi. Olen ajanut tätä 950-tietä vuosia sitten. Muistikuvani mukaan ura oli silloin asfaltoitu. Olisikohan tämä nyt niitä teitä, joilta on määrärahojen puutteessa pinnoitus kuorittu pois?

Ajoura muuttuu kapeammaksi ja kuoppaiseksi. Sateen kastelema savipinta on lisäksi todella liukas. Nyt kieli keskellä suuta! Vasta nyt vilkaisen navigaattoria. Se vilkuttaa hädissään, että u-käännös pitäisi muka tehdä. Mitähän se hourii, eihän täällä muita teitä ole! Savi kyllä tuntuu entistä liukkaammalta.

Metsän reunassa on muutaman kilometrin välein talo tai pari. Pellolla haravoivat ihmiset keskeyttävät työnsä ja jäävät katsomaan perääni. Missä helkkarissa se Käylä oikein on, minun olisi laskujeni mukaan pitänyt olla siellä jo jonkin aikaa sitten. Mieleeni nousee katala ajatus, mitä jos en sittenkään ole tiellä numero 950! Navigaattorikin on jo luopunut käännytysyrityksistä!

Vartin liukastelun jälkeen tien reunalla seistä tökottää kärkikolmio, joka ilmoittaa etuajo-oikeutetun tien olevan 500 metrin päässä. Ajan risteykseen. Etäisyystaulu ilmoittaa Kuusamoon olevan vielä 86 kilometriä!! Ei voi olla totta!!! Kurvaan onnikkapysäkille tutkimaan karttaa. Siihen on merkitty perskarvan paksuinen viiva, joka lähtee Hautajärveltä suoraan länteen. Minä olen tullut sitä pitkin. Pysäkille kävelee mieshenkilö. Kysyn häneltä, mikä tuo ajamani tie on nimeltään. Se on Karhujärventie. Lasken, että olen ajanut noin 50 kilometrin turhan lenkin! Ajoin varmaankin harhaan siinä hötäkässä kun korjailin hanskaani. Olisikohan sittenkin kannattanut pysähtyä!

Nyt tämä kyllä menee ajamiseksi, jos aion ehtiä Kuhmon Talvisotamuseoon ennen sulkemisaikaa!

Kurvaan Rukalle vilkaisemaan, vieläkö keskuksen rakennusarkkitehtuuri vaikuttaa yhtä rumalta kuin ennenkin. Kyllä vaikuttaa! Mistäkähän syystä alueen suunnittelu on annettu maamme kaikkein takatyvisimmille arkkitehdeille, jotka eivät pysty muuhun kuin kopioimaan hiihtokeskusten rakennustyylejä Keski-Euroopasta! Lisäksi Talvijärven rantaan on pykätty kerrostaloalue. Hyi helkkari! Tuota ei nyt enää selitä sekään kaunis ajatus, että turistit on syytä roudata jotenkin aidatuille tonteille, etteivät sotke luontoa joka paikassa. Äkkiä pois täältä!

Kuusamon keskustassa tankkaan pyörän ja syön jätskin.

Seuraava lyhyt pysähdys on Piispajärvellä. Talvisodan aikainen taistelupaikka tämäkin.

Noin 30 kilometriä ennen Suomussalmea Viitostien itäreunalla on mielenkiintoinen tutustumiskohde: tilataideteos nimeltään Hiljainen kansa.

Hiljainen kansa on tuhatkunta turvepäistä hahmoa käsittävä taideteos. Oliot ovat seisoneet kesästä 1994 paikoillaan Käpylän pellolla viitostien varrella. Työpaja Hanslankarit, korjaa ja vaatettaa Hiljaisen kansan kahdesti vuodessa. Kesäisin tilataideteoksen vieressä toimii Niittykahvila.

Hiljainen kansa rakennettiin ensimmäisen kerran 1988 Reijo Kelan toimesta hänen Ilmarin Kynnös esitykseensä Lassilan pellolle, Karhulanvaaran suoralle. Hiljainen kansa heräsi uudelleen henkiin 1990, kun Ilmarin kynnös nauhoitettiin televisiota varten, ja 1994 heinäpäät pyörähtivät jopa Helsingin Tuomiokirkon portailla Kainuun maakunnan esittäytyessä Senaatintorilla.

Hiljainen kansa (Haypeople) palkittiin Englannissa Kentin Medway-festivaalien visuaalisen taiteen kategoriassa joulukuussa 2008. Teos on ollut Medwayn alueella vuoden ajan esillä neljänä eri versiona, joissa on ollut yhteensä 400 hahmoa. Hiljaisesta kansasta on ollut eri versioita esillä myös Suomessa. Salon taidemuseon edessä oli kesän 2009 teos Kesäparlamentti, jossa on 200 hahmoa.

Viereisessä heinäladossa sijaitsevassa kahvilassa on pakko käydä hörppäämässä kupillinen.

Eteläinen taivas näyttää sateenkarvaiselta. Pakko noiden matalalla roikkuvien pilvien alle on kuitenkin ajaa. Rankkasade iskee vähän ennen Suomussalmea. Vettä tulee siihen malliin, että muutamat autoilijat pysäyttelevät menopelejään pahimman ryöpytyksen ajaksi. Yritän tiirailla puoliksi avonaisen visiirin alta jonkinlaista ajolinjaa. Matelen eteenpäin. Pari vastaan tulevaa autoa vilkuttelee valojaan. Muutaman sadan metrin päässä tiellä pyllistelee porotokka. Älyttömät eivät tee elettäkään väistääkseen. Pusken hitaasti perseiden väliin, ja hieman tilaa alkaa löytyä. Kurvaan Nesteelle tankkaamaan pyörän.

Terassilla, sateelta visusti suojassa, istuu kolme rouvaihmistä. Yksi huutaa minulle jotain. Otan kypärän pois päästäni, jotta kuulisin hieman paremmin. Rouva kyselee, sataako siellä. Kysymys huvittaa pöytäseuruetta. Astun ulos katoksen alta ja ojennan käteni tunnustelemaan ilmanalaa. Vastaan, että näyttäisi alkavan hieman pisarrella.

Aloitan tankkauksen. Kauhukseni huomaan, etten olekaan siirtänyt lompakkoani povitaskusta tankkilaukun suojaan. Mutta kaikki on kuivaa. Kymmenkunta vuotta vanha Hanxin ajopuku pitää edelleenkin veden sillä puolella, mihin se kuuluu. Tankkaan, kiinnitän tankkilaukun, vedän kypärän päähäni ja hanskat käsiini ja kurvaan yhä yltyvään sateeseen. Heilautan vielä kättäni rouvien suuntaan. Katu-uskottavuudesta on pidettävä kiinni hinnalla millä hyvänsä!

Ajan muutaman kilometrin ja poikkean juomaan kupin kahvia lounaskahvila-konditoria Ämmän Herkkusuussa. Kunnon sämpyläkin voisi nyt maistua. Jätän kypärän ja hanskat pöytään ja menen keräilemään annokseni. Jonossa on neljä ihmistä asioimassa ennen minua. Jokaisella on jonkinlainen K-plus tai S-etukortti, joten jono tökkii. Saan ostokseni lopulta maksetuiksi. Huomaan jättäneeni jälkeeni neljä vesilammikkoa, yhden jokaista jonon pysähtymistä kohti. Käytän lautasliinan hanskoista pöydälle valuneen veden kuivaamiseen. Kahvi on hyvää ja sämpylä iso ja maistuva!

Pätkä viitostietä ja käännös tielle numero 912. Tässä niitä Talvisodan muistomerkkejä olisi vaikka kuinka monta; Haukiperä, Liekkipatsas ja Suomussalmen kirkonkylä. Jätän ne kaikki huomiotta. Sade ei houkuttele pysähtymään, ja näistä paikoista minulla on kuvia pilvin pimein. Saman kohtalon kokevat Kuomajoen, Mattilan, Tyynelän ja Karilan taistelupaikat. Raatteen Portinkin ohitan katseella kunnioittaen.

Vuokkijärvellä tie pistää muutamassa kohdassa järvirantaan. Kainuun vesistömaisema on todella kaunis! Kahden sadepilven välissä näyttää olevan jonkinlainen rako. Pysäytän rannan parkkipaikalle ja päätän soittaa kotiin. Mutta mutta! Vaimon kännykkänumeroa ei löydykään puhelimestani. Samoin puuttuu pari muuta numeroa, joiden pitäisi muistissa olla. Nyt on varmastikin käynyt niin, että eilen illalla vanhoja tekstareita poistaessani putsasin myös numerot pois! Voihan sanonko mikä!! Mietin hetken, sitten soitan lankomiehelle. Pyydän häntä lähettämään minulle tekstarilla siskonsa puhelinnumeron. Eikä mitään kysymyksiä nyt, kiitos!

Polttelen piipullisen. Sen aikana lankomies onkin jo lähettänyt numeron tekstarina muutamalla kysymysmerkillä varustettuna. Mutta nyt ei ole selitysten aika!

Soittelen kotiin. Vaihdamme vaimon kanssa kuulumiset. Oulussa on ollut koko päivän sateetonta, ja kaikki on muutenkin OK. Kerron, että aivan kaikilta osiltaan päivä ei ole mennyt täysin putkeen. Yksityiskohtiin lupaan palata myöhemmin. Alamme lopetella. Pilvien välinen rako on umpeutumassa, paras hankkiutua matkantekoon.

Sade lakkaa ennen Kuhmoa. Ajelen Talvisotamuseoon ja totean, että se on sulkenut ovensa puoli tuntia aiemmin. Tämä toteamus riittää Kuhmoon tutustumiseksi tällä kertaa.

Käännyn tielle numero 75, kohti Nurmesta.

Jyrkänkoskella on aivan tien vieressä eräs Talvisodan Kuhmon taisteluiden tappotanner.

Talvisodan alkaessa vihollinen hyökkäsi valtakunnan rajan tuntumasta Kuhmon kirkonkylän keskustaan tuovaa kahta maantietä hyödyntäen. Hyökkäyksen päävoimat etenivät eteläisempää Saunajärventietä, jonka varrelta sitkeää viivytystaistelua käyneet suomalaiset joukot joutuivat vetäytymään tälle Jyrkänkosken purolinjalle, jonne oli ennätetty varustaa puolustuslinja. Tänne vihollisen hyökkäys myös pysähtyi. Jouluaattoaamun vastahyökkäyksellä vihollinen pakotettiin perääntymään, ja Jyrkänkosken alue välttyi taisteluilta tämän jälkeen. Puolustuslinjaa vahvistettiin ja syvennettiin talvisodan jälkeen.

Alueelle on entisöity piikkilankaesteitä, pätkä juoksuhautaa, konetuliasema sekä sirpalesuoja. Paikallinen reserviläisjärjestö on haalinut näytille myös tykkejä ja muuta sotaromua. Panssarivaunukin löytyy. Mutta mihinkähän sitä isokokoista, valurautaista pataa on sodan olosuhteissa käytetty?

Sade lakkaa Kainuun ja Pohjois-Karjalan rajamailla. Ajelen Nurmekseen.

Kirjaudun sisään Hotelli Nurmeshoviin. Minulle kerrotaan, että keittiö menee kiinni puolen tunnin päästä. Roudaan kiireellä kamppeeni huoneeseen ja vaihdan vaatteet. Nyt syömään, suihkuun ehtii myöhemminkin.

Tilaan porsaanleikkeen sinappisella kermakastikkeella. Tarjoilija tuo korillisen leipää ja muutaman napin luistovoidetta. Jäävesi maistuu hyvältä. Kysyn, voisinko pitää koko kannun, kun on taas tainnut kroppa luiskahtaa nestevajeen puolelle. Se sopii tytölle oikein hyvin.

Odotellessani juon lisää jäävettä. Että osaakin maistua! Naapuripöydällä on paikallinen sanomalehti, Ylä-Karjala. Selaan sen hätäisesti läpi. Paikkakunnan uutisiin en oikein osaa ottaa kantaa, mutta Salesta saisi Juhla Mokkaa kolme pakettia kympillä. Kotiin tuliaisia?

Tarjoilijatyttö tuo annokseni. Hän sanoo liittävänsä illallisen hinnan huonelaskuuni. Samoin, että hän sulkee vastaanoton. Saan ulko-oven avauskoodin. Kiittelen ja kerron, että uskon pärjääväni.

Syön kauan ja hartaasti. Jäävesikannuun jää tippa pohjalle.

Käyn suihkussa. Pyörä lienee syytä kytkeä aitatolppaan kettingillä. Hotellin parkkipaikalle on ilmestynyt todella hienossa kunnossa oleva BMW 90/6. Tuota mallia valmistettiin joskus 1970-luvun puolivälissä. Katselen hetken ympärilleni, jos vaikka omistaja sattuisi paikalle. Sellaista ei kuitenkaan ilmesty. Lähden pienelle iltakävelylle kaupungille.

Lenkin jälkeen tuntuu siltä, että voisin oikaista ruotoni lakanoiden väliin. Fyysinen väsymys on hyvä nukkumatti!


[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]